Osa 6 - Menneisyys

- Et voi olla tosissasi!

Olemme kävelleet kahden kohti keskustaa. Appaloosa Plaintsin suurimmat, kauneimmat ja kalleimmat talot sijaitsivat tällä alueella, jos mukaan ei lueta valtavia maatiloita. Heti saavuttuamme tälle paikalle Armel oli lähtenyt kuljeksimaan kohti suurta, harvinaisen nykyaikaisen näköistä taloa. Se erottui selvästi muista alueen taloista jo ulkoisesti. Siinä ei ollut arvostettu muuten niin luontoa mukailevaa ja harmoonista asuinalueen tyyliä, vaan talo oli kuin suoraan uusimmasta joka kodin kuvalehdestä. Jollain tavalla kuitenkin pidin siitä, kun en ajatellut sitä maalaismaiseman turmelijana.

- Olen täysin tosissani. Lisäksi sinun kannattaisi tulla pois sieltä tieltä. Täällä kulkee autoja.

- Olemme Appalossa Plaintsissa! Liikennettä on vähemmän kuin Saharan hiekkaerämaassa!

- Tulisit nyt kuitenkin pois sieltä.

Nakkelen niskojani, mutta astelen jalkakäytävälle Armelin taakse. Hän hymyilee valloittavasti ja luon häneen nopean vilkaisun kulmieni alta. En todellakaan antaisi hänen alkaa pompottaa minua, en ole mikään koira. Minä en tee asioita tai anna asioita anteeksi pienestä palkinnosta. Tässä esimerkissä hymystä. Tunnen käden kiertyvän vyötärölleni.

- Lopeta!

- Olet suloinen mököttäessäsi.

Tuhahdan ja hän irrottaa otteensa, tai itseasiassa pikemminkin siirtää kätensä minun käteeni.

- Mennäänkö sisälle?
Ja minun on pakko vastata myöntävästi.

Osa 5 - Muutoksia

Aluksi... Osa on kuvaton. Miksi? Koska en ollut tyytyväinen yhteenkään niistä hieman vajaasta tuhannesta kuluneen kahden viikkon aikana näpsimästäni. Okei, olin tyytyväinen muutamaan, mutta niistä ei oikein saanut rakennettua yhtenäistä kokonaisuutta, joten laitoin ne tuonne loppuun. Ihan vain, koska eräs pariskunta on muutamassa niin älyttömän suloinen ;D
Toivottavasti ette nyt syö minua D:

-----------------------------------

Aina kun istuimme kahden, tunsin kolmannen läsnäolon. En voinut rauhoittua, sillä hänen varjonsa laskeutui meidän yllemme. Vaikka aurinko halusikin kohdistaa kaiken valonsa meihin, meidän onneksemme, estä hän sen vapauden tunteen. Isaac, miksi? Miksi katsot minua aina niin vihaisesti. Niin kovin, kovin täynnä pahaa oloa ja lukittuja tunteita. Et ole sanonut sitä vielä, mutta tiedän sen. Haluat minun lähtevän, mutta vaikka olet vihainen, tiedän, ettet ole julma.

Minä haluaisin muuttaa, haluaisin jakaa uuden, yhteisen talon Armelin kanssa. Minä rakastan sitä punapäistä, hentomielistä ja siirappisen romanttista poikaa, miestä. En oikein tiedä, kummaksi häntä kutsuisi. Mutta sen tiedän, että haluan joku päivä kertoa hänelle menneisyydestäni. Haluan jutella hänen kanssaan estoitta. Haluan rakentaa tulevaisuuden hänen kanssaan, mutta tiedän, etten ole valmis. Hänkään ei taida olla. Olemme nuoria, emme valmiita sitoutumaan. Jonain päivänä, jonain kauniina päivänä voimme ehkä istua harmaina ja ryppyisinä pienen mökin kuistilla. Voisimme pidellä toisiamme kädestä ja hymyillä. Jos niin ei käy, jos hän lähtee luotani... Jos niin käy, en enää tiedä mitä ajatella. En usko, että pystyisin jatkamaan sen jälkeen. Hajoaisin varmaan niin pieneksi sirpaleiksi, ettei kukaan enää edes näkisi minua. Tai muuttuisin tomuksi ja kieppuisin tuulen mukana pois, tuntematta ja näkemättä.

Osa 4 - Totuus

En saa unta. Päivän tapahtumat kiertävät päässäni kehää. Istun viileässä huoneessa alusvaatteisillani. Tuntuu pahalta. Kuin jokin olisi lukkiutunut sisälleni. Jokin, josta en pääsisi eroon huutamalla tai itkemällä. Käteni lepäävät sylissäni ja nojaan eteenpäin. Jostain syystä ajatukseni eivät  ole keskittyneet Isaacin syyttelyyn. Jossain mieleni nurkilla tunnen kutkuttavaa tunnetta. Ajattelen Armelia. Nyt, kun minulla on siihen oikeus. Tunnen hänen kosketuksensa ihollani, kuinka paljon paremmalta se tuntuukaan. Paremmalta kuin Isaacin kosketus oli koskaan tuntunut. Käteni laskeutuu sille kohdalle, jossa Armelin käsi aamulla oli levännyt. Hyvän olon tunne kulkee värisevänä lämpönä läpi vartaloni. Laskeudun vatsalleni peitolle ja käännyn, jotta näen tähdet. Niiden katseleminen tuo minulle jonkin asteista rauhaa. Hetken mieleni on seesteinen, kunnes alan hahmottamaan hänen kasvojensa kaaren jokaisessa tähtien ketjussa. Näen hänet hymyilemässä minulle. Näen hänet syleilemässä minua. Näen hänet kaikkialla, mutta en silti halua myöntää sitä. Kuin siinä olisi jotain väärää. Tuntuu, kuin olisi väärin haluta rakkautta, kun vasta hetki sitten edellinen liekki sammui. En silti voi kieltää sitä. Vaikka en halua uskoa, haluan tuntea sen lämmön, jonka ajatus meistä yhdessä luo. Meistä. Miten ihana tuo sanan onkaan, me. Yhdessä hamaan ikuisuuteen.

Osa 3 - Paljastukset

 No niin! Olen todellakin iloinen, ennätyksellisessä tahdissa ilmestynyt osa :)
Myös pituuden puolesta olen hyyyvin tyytyväinen, 25 kuvaa! Laadusta en tälläkään kertaa osaa sanoa yhtikäs mitään. Parempi vaan, että päästän teidät jo lukemisen pariin, toivottavasti pidätte :)

-----------------

 Yö.

Niin hiljainen.

Tähdet ja kuu.

Jossain niiden alla kaksi ihmistä.

Kaksi, jotka ovat jakaneet hetken kahdestaan.

Suuren, rakkauden täyteisen hetken.

Aidon vai näytellyn?

Tarpeeksi aidon, ajattelee yksi.

Mutta toinen itkisi, jos tietäisi.

Tietäisi tunteiden hiipuneen.

Tunteiden palon olevan yksipuolinen.

Ehkä hän ei halua tietää.

Mutta salaisuudet eivät koskaan ole ikuisia.

- Se oli upeaa.
- Niin oli.
- Uudestaan?
- Ehkä joskus toiste, haluan nukkua.
Katseeni vaeltaa hänen vartaloaan pitkin. Hahmotan hänen lihaksensa hämärässä, näen hänen hennosti hymyyn kartuvat huulensa tähtien valossa. Tahdon lisää, mutta en enää pyydä. Annan hänen suudella otsaani, sujahtaa peiton alle. Annan hänen kääntää selkänsä minulle. Katson sen kohoilevaa kaarta, kunnes tiedän hänen nukkuvan. Sipaisen sormenpäällä hänen hartiaansa ja annat huulteni leikkiä hetken hänen niskassaan, kun painaudun hänen vartaloaan vasten. Lopulta vaivun uneen. Uneen, jossa näen vain tähtien tanssivan.

Osa 2 - Epävarmuus

Ooh! Uusi osa. Vihdoin ja viimein. Ei muuta kuin nauttikaa ;) Osassa parikymmentä kuvaa.

---------------------------------------

Sen yhden päivän jälkeen odotin häntä aina aulassa. Joka ikinen ilta vilkuilin lähes hermostuneena ikkunasta ulos pimenevään iltaan. Odotin joskus tuntejakin, mutta aina lopulta illan jo hämärryttyä yöksi tumma hahmo asteli kävelytien päähän. Ja kun tunnistin hänen rennot askeleensa, kiiruhdin häntä vastaan. Hän hymyili ja pyöritti minua kukkien keskellä. Ja kun pysähdyimme hän veti minut luokseen ja sanoi, että oli ikävöinyt minua. Ja joka kerta vastasin, että olin odottanut häntä niin kauan, että kuu olisi jo ehtinyt painua kahdesti mailleen, ellei sekin olisi odottanut häntä. Sitten me aina seisoimme kahdestaan illan viileässä hämärässä. Joskus hän siveli hiuksia, joskus puhalsi korvaani tai sitten me vain tuijotimme toisiamme syvälle silmiin. Mutta ennen kuin lähdimme kävelemään takaisin talolle, tapahtui aina jotain. Jotain sellaista, kuin voisi kuvitella tuntuvan kun salama iskee koko ruumiin läpi ja sähkö säkenöi jokaisessa solussasi. Se melkein sattuu, mutta ei aivan. Ja sitä haluaa lisää, vaikkei enään saa happea ja tärisee kauttaaltaan.

Heidän huulensa ovat kuin tulessa.

Mutta hän haluaa jatkaa.

Vaikka toinen ei enään jaksaisi, he jatkavat.

Sillä se toinen on aina sama ihminen.

Ihminen, joka tuntee syyllisyyttä.

Pahempaa, kuin mikään.

Ja sähkö virtaa ihmisestä toiseen.

Mutta kun sitä on liikaa, ei kykene enää jatkamaan.

Toiselle se antaa elämän.

Toiselle se on viimeinen niitti.

Osa 1 - Tunteita

Osa 1 - Tunteita

(Varoitan jo etukäteen osan lyhyydestä :S
Kuvatekstit luultavasti jatkossakin tulevat venymään ja kuvia tulee varmaankin olemaan vähemmän, kuin muissa sims-tarinoissa yleensä.)

 Siitä on nyt muutama päivä.
Ei kovin kauaa, kaksi yötä, kun punatukkainen enkelini poimi minut tien poskesta.
Katseeni vaeltaa vihreällä nurmella. Aurinko on taas noussut Appaloosa Plainsin vehereille pihoille. Auttajani, kenties jopa pelastajani nimeksi paljastui Armel. Hän asuu asuu suuressa, kauniissa talossa parhaan ystävänsä Isaacin kanssa. Kun katselen olkani yli häntä lojumassa sohvalla, mieleeni tulee väkisinkin kysymys, miksi? Miksi hän on niin ystävällinen minua kohtaan? Olen keskustellut miehen kanssa paljon viime päivinä. Nytkin minun pitäisi kysyä häneltä jotain. Jotain hyvin suurta, sellaista, joka muuttaisi paljon minun elämääni. Ehkäpä myös hänen, mutta en ole vielä kykenevä lukemaan hänen ajatuksiaan. Hengitän syvään, minua jännittää. Sipaisen toista kättäni, ihoni tuntuu nihkeältä, kämmenet ovat hionneet. Ehkä kysyisin vasta huomenna? Jateukseni ovat hermostuneita, hyvin sekavia. Puristan kuitenkin käteni nyrkkiin, minä en perääntyisi. Minä tekisin sen nyt. Yhden, kiivaan henkäyksen jälkeen käännän katseeni pois ikkunasta.