Osa 1 - Tunteita

Osa 1 - Tunteita

(Varoitan jo etukäteen osan lyhyydestä :S
Kuvatekstit luultavasti jatkossakin tulevat venymään ja kuvia tulee varmaankin olemaan vähemmän, kuin muissa sims-tarinoissa yleensä.)

 Siitä on nyt muutama päivä.
Ei kovin kauaa, kaksi yötä, kun punatukkainen enkelini poimi minut tien poskesta.
Katseeni vaeltaa vihreällä nurmella. Aurinko on taas noussut Appaloosa Plainsin vehereille pihoille. Auttajani, kenties jopa pelastajani nimeksi paljastui Armel. Hän asuu asuu suuressa, kauniissa talossa parhaan ystävänsä Isaacin kanssa. Kun katselen olkani yli häntä lojumassa sohvalla, mieleeni tulee väkisinkin kysymys, miksi? Miksi hän on niin ystävällinen minua kohtaan? Olen keskustellut miehen kanssa paljon viime päivinä. Nytkin minun pitäisi kysyä häneltä jotain. Jotain hyvin suurta, sellaista, joka muuttaisi paljon minun elämääni. Ehkäpä myös hänen, mutta en ole vielä kykenevä lukemaan hänen ajatuksiaan. Hengitän syvään, minua jännittää. Sipaisen toista kättäni, ihoni tuntuu nihkeältä, kämmenet ovat hionneet. Ehkä kysyisin vasta huomenna? Jateukseni ovat hermostuneita, hyvin sekavia. Puristan kuitenkin käteni nyrkkiin, minä en perääntyisi. Minä tekisin sen nyt. Yhden, kiivaan henkäyksen jälkeen käännän katseeni pois ikkunasta. 

 Nyt minun olisi tehtävä se. Katson sohvaa, jolla Armel makaa tuijottamassa kattoa. En tiedä, kuka kaheli sohvan oli hankkinut, mutta kirkkaan oranssi sohva soti mielestäni kaikkia sisustamisen lakeja vastaan. Kävelen muutaman metrin kohti poikaa, mutten silti uskaltaudu hänen lähelleen. Jään epäiröimään parin askeleen päähän, mitä jos kuitenkin puhuisimme tästä vasta myöhemmin? Olisiko nyt sittenkään sopiva hetki, pitäisikö sittenkin odottaa vielä? Askeleeni ovat raskaita, jalkani tuntuvat jähmettyneen kivisiksi möhkäleiksi. Samanlainen möhkäle on myös nousemassa kurkkuuni. 
- Armel?
Poika kohottautuu hieman ja silmäni kohtaavat hänen ystävällisen katseensa. Yritän hymyillä pojalle, mutta kasvoilleni kohoaa mitä luultavimmin vain hermostunut virnistys. Armel nousee istumaan sohvalle. Kirkuvan oranssi kangas hankautuu hänen paitansa farkkupintaa vasten. Hymyilevä poika taputtaa paikkaa vieressään ja nostaa jalkansa sohvalle. Minä seuraan elettä ja kävelen punapään luo. Istuuntuessani tuntuu, kuin altani puskisi satatuhatta terävää piikkiä. Armel vaikuttaa halukkaalta kuuntelemaan, joten minun olisi nyt aivan pakko aloittaa.

Epäröidessäni huoneeseen laskeutuu hiljaisuus. Sen rikkoo ainoastaan Isaacin läppäristä kuuluva tasainen surina, hän on taas jättänyt koneensa auki lähtiessään. Hiljaisuuden voisi tulkita kiusalliseksi tai odottavaksi, minusta se tuntuu aivan liian painostavalta. Sipaisen vaaleita hiuksiani ja välttelen Armelin katsetta, en juuri nyt pystyisi katsomaan häntä suoraan silmiin. Miten saatankaan olla tällainen pelkuri?
- Vaikutat hermostuneelta. Hätkähdän kuullessani Armelin pehmeän äänen.
- Minä olen hermostunut, vastaan, vaikkei miehen lausahdus vaikuttanutkaan kysymykseltä.
- Mikä sinua hermostuttaa?
- Minun pitäisi kysyä sinulta jotain. Puristan huuleni yhteen ja vilkaisen nopeasti hänen suuntaansa. Lasken käteni syliin. Minun olisi nyt kysyttävä, olihan jo aloittanut siitä puhumisen.
- Sinähän tiedät, ettei minulla ole vakituista asuntoa.
- Tiedän ,kerroit sen minulle kun tapasimme ensimmäistä kertaa. Pojan puhe kuulostaa rauhoittavalta, ehkäpä minä jännitän aivan turhaan. Aivoni raksuttavat, miten kysyisin asiasta ilmsn, että kuulostaisin oudolta. Kysymys oli kieltämättä joissain määrin outo. Yleensä se toinen osapuoli toimii kysyjänä. Omistava osapuoli. Varsinkin, kun minulla ei ollut mitään annettavaa hänelle, muuta kuin lupaukseni. Mutta minä lunastaisin lupaukseni, ennemmin tai myöhemmin.
- Olisiko sinusta... Olisiko mahdollista, että muutaisin tänne vakituisesti? Nielaisen ja katson kohti Armelia. Hän rypistää otsaansa. Hetken minusta tuntuu, että hän aikoo tiuskaista jotain. Hänen äänensä on kuitenkin kysyvä.
- Siis kolmanneksi kämppikseksi tänne? Hän varmistaa ja minä nyökäytän päätäni.
- Minulla ei ole nyt rahaa, mutta maksaisin heti, kun löytäisin työpaikan ja...
- Ei tässä rahasta ole kysymys, mutta sinun täytyy kysyä Isaacilta, hän omistaa tämän talon.'
- Omistaako? Luulin, että olette molemmat vuokralla.
- Kyllä vain, minä maksan hänelle vuokraa, joka muuten on niin mitättömän pieni, ettei sitä oikeastaan vuokraksi kuuluisi kutsua.
- Luuletko hänen suostuvan?
- Uskoisin niin, Isaac on reilu tyyppi ja onhan täällä kaksi vapaata huonettakin.
Hymyilen epävarmasti. Isaac oli tosiaan reilu, ja komeakin. Hento puna leviää kasvoilleni, kun vain ajattelenkin niitä muutamia hetkiä, jotka olen viettänyt kahden hänen kanssaan. Hän saa oloni tuntumaan kevyeltä, hän saa minut nauramaan. Tuntuu, kuin voisin unohtaa maailman pahuuden hänen seurassaan.
- Hei, mitäs te täällä supattelette?

 Joku laskee kätensä hartialleni. Tunnen hänen tuoksunsa kutittavan nenääni ja luulen jopa kulevani hänen hiustensa kahinan, kun hän kumartuu väliimme sohvan takaa. Isaac.
- Saanko liittyä mitä arvostetuimpaan seuraanne? Mies naurahtaa ja minä kallistan päätäni voidakseni kohdata hänen tummat silmänsä. Hymyilen hänelle. Armelin äsken vielä iloisen rauhallinen ilme on kuitenkin vaihtunut lähes vihaiseen mulkaisuun. Mikä häntä oikein vaivaa?
- Tule vain istumaan, Anniella olikin sinulle asiaa. Mulkaisen teeskennellyn ärtyneesti Armelia. Onhan minulla oikeakin nimi, eikä se tosiaankaan ole Annie.
- Anicette sitten, jos kerran on parempi niin. Armel virnistää leikkisästi. Samassa huomaan sohvan nytkähtävän, Isaac on istahtanut viereemme.
- No niin, Annie, kerroppas mitä asiaa sinulla nyt taas olikaan. Tunnen miehen hengityksen lähelläni, ja minua alkaa taas jännittää. Sipaisen uudemman kerran hiuksiani. Huuleni alkavat jo liikkua, mutta ääntä ei oikein tahdo tulla. Kesken änkytykseni tunnen lämpimät sormet kyljissäni, minut vedetään lähemmäs. Tajuan istuvani ruskeatukkaisen miekkosen sylissä. Hänen hengityksensä tuoksuu voimakkaasti mintulle. Työnnän kädet pois vyötäisiltäni, mutta en siirry pois. Hänen läsnäolonsa rauhoittaa minua, vaikka en oikeastaan haluaisi olla siinä, hänen maskuliinisten käsiensä suojassa. Armel nousee pois sohvalta, näen hänen vlkaisevan Isaacia pistävästi ja rypistän otsaani pojalle. Mikäs hänelle nyt yhtäkkiö tuli?
- Lähden huoneeseeni lukemaan, huikatkaa, jos kaipaatte minua. Armel mutisee sanansa vaisusti, ennen kuin lähtee kävelemän pois. Aion jo melkein pyytää häntä jäämään, kun tunne taas, kuinka minut vedetään hellästi lähemmäs.
- Se kysymys, miehen ääni on vain hieman kuiskausta voimakkaampi. Tunnen hänen partansa poskellani. Hätkähdän ja vetäydyn pois, olisiko sittenkään järkevää  kysyä nyt?
- Mi-minun piti kysyä... Voisinko jäädä asumaan tänne, maksaisin sinulle toki vuokraa, sitten kun saan töitä. Ei sinun siis ole miteenkään pakko, ajattelin vain, kun täällä on vapaita huoneita ja sellaista. Sydämeni hakkaa tuhatta ja sataa. Kuulen miehen naurahtavan.

 - Tietysti se käy, eikä sinun välttämättä tarvitse maksaa vuokraa, kyllä minulla rahaa riittää.
- Minä haluan maksaa! Henkäisen turhankin kiihkeästi. Istun yhä miekkosen sylissä, tunnen hänen vetävän minua taas luokseen, tällä kertaa hän halaa minua tiukasti.
- Mutta entä jos minä en anna?
- Si-sitten minulla ei kai ole vaihtoehtoja. Ääneni muuttuu kuiskaukseksi. Tunnen miehen toisen käden poskellani. Hän puhaltaa oikeaan korvaani hellästi ja sivelee sormenpäillään toista poskipäätäni. Tunnen punan kohoavan kasvoilleni, tekisi mieli irrottautua. Tunnen sormenpäideni kihelmöivän, jännittää. Isaac avaa taas suunsa, lempeä ääni saa minut hämilleni.
- Onko kukaan koskaan sanonut, kuinka kaunis olet?
Jos äskeinen sai poskeni punehtumaan, niin nyt kasvojani ei erottaisi paloauton kyljestä. Onneksi olen selin häneen. En osaa vastata miehen kysymykseen mitenkään, mutta toisaalta en koe vastaamista tarpeelliseksi. Miehen äänensävy on flirttaileva, kun hän jatkaa vihjailujaan.
- Olen aina pitänyt vaaleaveriköistä, he muistuttavat minusta enkeleiltä. Sinä kuitenkin olet ainoa, joka oikeasti voisi olla sellainen.
- En minä nyt...
- Olet kauneinta mitä olen koskaan nähnyt. Isaac ei enää puhu, hän on siirtynyt hyväilemaan kaulaani. Kohotan kuitenkin toisen käteni, tarraan hänen ranteeseensa ja siirrän käden pois kaulaltani. En minä voisi vielä puhua tällaisia hänen kanssaan, olemme tunteneet vasta muutaman päivän! Hän ei tiedä, mistä olen kotoisin, hän ei tiedä mitään menneisyydestäni. Mutta riittäisikö sittenkin pelkkä nykyisyys? Voisinko kertoa hänelle? Ravistan päätäni, kunpa tyhmät päähänpistoni voisivat vain valua korvistani ulos, mieluiten jälkiä jättämättä.
- Ei Isaac.
Nousen pois miehen sylistä ja jään seisomaan sohvan viereen. Hetken aikaa ruskeatukka vain istuu ja katsoo minua. Kääntäessäni hänelle selkäni, kuulen hänen kuitenkin nousevan. Laitan käteni puuskaan, en olisi vielä valmis menemään sanoja pidemmälle. En tiedä, olenko valmis edes sanoihin.

 - Olet suloinen vihaisena.
- Pidä ajatuksesi omana tietonasi, kysyin vain kattoa pääni päälle muutamaksi kuukaudeksi.
- Voisit jäädä pidemmäksikin aikaa. Miehen puheet lämmittävät mieltäni. Se taisi olla totta, minä olin korviani myöten ihastunut. Ja nyt esitin vaikeasti tavoiteltavaa, ihan kuin joskus pahaisena teininä, kun olin ollut niin kertakaikkisen aikuinen, etten voinut puhua tai näyttää tunteitani. Toisaalta, ehkä varoivaisuus on osa nykyistä persoonallisuuttani, ehkä vain typerää pelkoa.
-  Niin voisin, kuiskaan hiljaisen vastaukseni. Ehkäpä olisi vain parasta antaa periksi ja antaa tunteiden viedä mukanaan. Tuskin siitä mitään kovin kamalaa voisi seurata, kaikki on korjattavissa. Kaikki on aina korjattavissa.  Tai niin ainakin haluan uskoa.
Käännyn kohti Isaacia. En ole varma, pystyisinkö hillitsemään tunteitani enää pitkään. Hänen silmänsä, huuliensa kaari ja kosketuksensa. Ei, en kykenisi työntämään tätä hetkeä sivuun.
- Minä...
En ehdi edes aloittaa lausettani, kun tunnen jo hänen pehmeät huulet omillani.

En edes ylläty huomatessani vastaavani suudelmaan. Pysähdymme hetkeksi, irrottaudumme toisistamme lähes välittömästi. En kuitenkaan kykene lopettamaan, vaan nojaudun häntä kohti ja hapuilen käteni ruskettuneelle iholle. Sormeni sipaisevat hänen kasvojensa pehmeää kaarta, tuskin kosketamme toisiamme. Silti olemme lähempänä kuin koskaan. Huulemme kohtaavat jälleen, ja se tuntuu hyvältä, aivan liiaan hyvältä. Huumannun mintun tuoksusta, janoan lisää. Hänen huulensa tuntuvat hyvältä omillani, ja kun meidän on pakko pysähtyä hetkeksi, suikkaan hänelle vielä yhden poskisuudelman erkaantuessamme. Olemme kahden katseidemme kanssa.
Vai olemmeko?

 Ei, ette ole.

Kauempana seisoo poika.

Vaniljan tuoksuinen enkeli.

Niin sinä häntä kutsuit.

Nyt hän katsoo sinua.

Ja hän miettii sinua.

Hän ajattelee sitä hetkeä, kun näki sinut ensikerran.
Hän ajattelee hetkeä, kun olitte kahden.
Vain sinä ja hän.

Ja hänestä tuntuu pahalta.

Hän haluaa olla se, joka saa tuntea huulesi omillaan.

Hän haluaa olla se, joka koskettaa sinua.

Hän haluaa olla vain sinun.

Iltapäivällä minä ja Armel menimme ulos. Istuimme ja juttelimme niitä näitä. Isaac oli häipynyt taas jonnekkin. En kertonutArmelille suudelmastamme, mutta minusta tuntuu, että hän aavistaa jotain tapahtuneen. Hän kuitenkin käyttäytyi yhtä ystävällisesti kuin ennenkin.
- Mitä sinä teet työsesi? Nojaudun taaksepäin käiseni varassa. Ulkona tuoksuu maaseutu, raitis ilma ja nurmikko. Armel huokaisee syvään, ennen kuin vastaa.
- Olen toimittaja.
- Missä lehdessä?
- The new yourk timesissa.
- Sehän on varmaan luetuin lehti ikinä! Mitä kirjoitat?
- Kaikenlaista kulttuuri-soopaa.
- Hei, vähän itsekunnioitusta!
- No minkäs tekee? Se on soopaa!
- On varmasti mukavaa saada kirjoittaa ammatikseen.
- Olen vain välikäsi, saan kaikki faktat sun muut toisilta toimittajilta. Matkustan henkilökohtaisesti vain suurinpiin tapahtumiin, koska asun näin syrjässä.
- Miten pääsit sinne töihin, kun kerran et edes asu lähelläkään New Yorkia?
- Asuin joskus.
- Vau! Millaista siellä oli?
- En oikeastaan viitsisi puhua siitä.

 Annan katseeni vaeltaa pihapiirissä. Armel kyslee hieman taustoistani. Kiusaannun pariin otteseen pahastikkin ja tiuskaisen hänelle jotain aika ilkeää. Hän on kuitenkin ystvällinen, ja vain vaihtaa aihetta. En olisi vielä valmis puhumaan menneisyydestäni. En tiedä, tulisinko koskaan oikeastaan olemaan valmis.

 Illan hämärtyessä olemme siirtyneet penkeiltä nurmikolle. En ole varmaan koskaan puhunut kenenkään kanssa näin pitkään, haukottelematta tai tuntematta muitakaan pitkästymisen merkkejä. Aurinko alkaa jo painua mailleen. Nojaan päätä käsiini, ruoho kuttiaa käsivarsiani ja kasvojani. Puhallan niitä pois ja Armel naurahtaa, koska näytän kuulemma huvittavalta. Nauramme jollekkin tyhmälle vitsille, jota emme kumpikaan enää muutaman minuutin päästä enää muista. Se saa meidät nauramaan entistä enemmän. Me olemme kahden, minä ja hän.
- Tiedätkös, olet varmasti paras ystävä, jonka ihminen elinaikaan voi saada.
- Tiedätkös, en olisi siitä yhtään noin varma, Armel vastaa virnistäen. Hän sipaisee muutaman punaisen hiuskiehkuran kasvoiltaan, miten jollain voikaan olla noin kiharat hiukset?

 Ensimmäisten tähtien ilmestyessä taivaalle, käännymme molemmat selällemme. Yhä useampien tähtien tuikkiessa taivaankannella, yritämme molemmat löytää tähtikuvioita. Minun näkmiäni ei varmastikkaan löydy mistään kartastosta, mutta Armel näkee ne silti. Tuntuu, kuin olisimme olleet ystäviä jo vuosia. Jossain vaiheessa huomaan punapään sulkeneen silmänsä.
- Nukutko sinä?
- Ei, minä toivon.
- Miksi?
- Koska näin tähdenlennon.
- Ei se ollut tähdenlento, se oli lentokone!
- Eihän ollut.
- No olipas.

 Hymyilen hänen jääräpäisyydelleensä. Nousen toisen kyynerpääni varaan, kohottaudun pojan kasvojen yläpuolelle. Hän avaa silmänsä hetkeksi, mutta sitten sulkee ne uudelleen.
- Mitä sinä toivot?
- Toiveita ei saa kertoa toisille.
- Taikauskoa!
- Jos ei olekkaan?
Sipaisen hiuksiani ja virnistän. Tökkään sormeni Armelin kylkeen merkiksi, että aioin lähteä nukkumaan. Poika avaa silmänsä, ja nousee kanssani ylös. Tähtien loistaessa yläpuolellamme lähdemme kävelemään takaisin talolle.

Kaksi.

Punainen ja valkoinen enkeli.

Kaksi eksynyttä.

He kulkevat käsikkäin, vaikkeivät kosketa toisiaan.

He ovat ystäviä, vaikka voisivat olla enemmän.

Toinen osaa kuitenkin uskoa.

Toinen osasi toivoa.

Tarvittaanko siihen tähti?

Saako tähdestä tarpeeksi valoa, jotta voi löytää takaisin kotiin?

Löytää pois pimeästä.

-----------------

Jee, ensimmäinen osa ulkona! Ja nyt kirjoittajana pahoittelut yleisestä tönkköydestä :D Ja kuvien vähyydestä (ja laadusta). Ehkäpä pitäisi opetella hieman lisää tuota kuvaamista ja kerrontaa... No, ehtiihän tässä vielä opetella. 

Eipä tässä oikeastaan muuta, seuraavassa osassa paljon uusia hahmoja ja toivottavasti hieman selkeämpää kerrontaa :)