Osa 4 - Totuus

En saa unta. Päivän tapahtumat kiertävät päässäni kehää. Istun viileässä huoneessa alusvaatteisillani. Tuntuu pahalta. Kuin jokin olisi lukkiutunut sisälleni. Jokin, josta en pääsisi eroon huutamalla tai itkemällä. Käteni lepäävät sylissäni ja nojaan eteenpäin. Jostain syystä ajatukseni eivät  ole keskittyneet Isaacin syyttelyyn. Jossain mieleni nurkilla tunnen kutkuttavaa tunnetta. Ajattelen Armelia. Nyt, kun minulla on siihen oikeus. Tunnen hänen kosketuksensa ihollani, kuinka paljon paremmalta se tuntuukaan. Paremmalta kuin Isaacin kosketus oli koskaan tuntunut. Käteni laskeutuu sille kohdalle, jossa Armelin käsi aamulla oli levännyt. Hyvän olon tunne kulkee värisevänä lämpönä läpi vartaloni. Laskeudun vatsalleni peitolle ja käännyn, jotta näen tähdet. Niiden katseleminen tuo minulle jonkin asteista rauhaa. Hetken mieleni on seesteinen, kunnes alan hahmottamaan hänen kasvojensa kaaren jokaisessa tähtien ketjussa. Näen hänet hymyilemässä minulle. Näen hänet syleilemässä minua. Näen hänet kaikkialla, mutta en silti halua myöntää sitä. Kuin siinä olisi jotain väärää. Tuntuu, kuin olisi väärin haluta rakkautta, kun vasta hetki sitten edellinen liekki sammui. En silti voi kieltää sitä. Vaikka en halua uskoa, haluan tuntea sen lämmön, jonka ajatus meistä yhdessä luo. Meistä. Miten ihana tuo sanan onkaan, me. Yhdessä hamaan ikuisuuteen.

Onko oikein?

Onko oikein alkaa rakastaa?

Voiko edes rakastaa?

Voiko rakastaa, jos on juuri tullut hylätyksi.

Tai hylännyt.

Päästänyt irti.

Irti siitä tunteesta, joka aiemmin oli niin sitova.

Rakastaako silloin oikeasti?

Vai tarvitseeko vain laastarin.

Laastarin, joka peittää vuotavat haavat.

Onko valmis?

Valmis rakastamaan uudelleen.

Onko valmis mahdolliseen torjumiseen?

Ei ole.

Mutta haluaa silti yrittää.

Ja uskoo, että sydän sykkii.

Vaikka se revittäisiin uudelleen rikki.

Ennen kuin vanhat haavat on edes kursittu kasaan.

Eikä edes tiedä totuutta.

Ei tiedä, kuka repi sen aiemmin riekaleiksi.

Vaikka niin uskoisikin.

Tumma hahmo heijastuu suuren peilin pintaan. Peilikuvan hahmon kasvot ovat pitkät ja surumieliset. Niin suuri syyllisyys. Syyllisyys, jota on mahdotonta peittää. Hän tietää, että jos hän kulkee seuraavasta ovesta, hän on kohtaava ihmisen. Ihmisen, jolle on aiheuttanut niin paljon pahaa. On silti vain pakotettava itsensä liikkeelle. On pyydettävä anteeksi, anteeksi tekojaan. Anteeksi, että astui pois rehellisyydestä. Anteeksi, kun sysäsi toisen tilalleen kärsimään. Sijaiskärsijä. Elsan ei kuuluisi istua itkemässä heidän yhteisessä makuuhuoneessaan, hän on väärä ihminen. Se on totuus, joka saa vatsan kiertämään. Oksettaa. On pakko hakea rohkeutta. Silmien pienet valopisteet heijastuvat hämärässä. Sotkuiset hiukset roikkuvat elottomina kehystämässä kasvoja. Kaikki, aivan kaikki tuntuu turhalta. Nyrkit pusertuvat yhteen ja raskas huokaus saa koko keho vavahtamaan. Ja nyt pitäisi itse heittäytyä kärsimään, jotta toinen selviäisi. Ei tarvitsisi pian kitua omatunnon tuskissa. Olisi tartuttava tuohon selän takana uhkaavasti odottavaan oven nuppiin. Vain siksi. Vain siksi, että se on oikein. Théo kääntyy ja kävelee oven luo.

Hänen raskaat askeleensa johtavat sängylle. Jokainen osa ruumiista on uupunut, painava. Hän katsoo lattialla istuvaa vaaleaverikköä. Hän ojentaa kätensä, hapuilee kirjaa. Kun hän avaa sen, hän ei pysty lukemaan. Lopulta Elsa rikkoo hiljaisuuden.
- Kirjasi on ylösalaisin.
Äänestä kuultavat loukatuksi tulemisen kyyneleet. Sivut kahahtavat, kun Théo kääntää kirjaansa. Lopulta hän laskee sen sängylle. Katsoessaan vaaleaverikön ilmeettömiksi maalattuja kasvoja, hän näkee ne kaikki padotut vihan ja turhautuneisuuden huudot. Hän näkee uhrin. Suttautunut meikki ja sotkuinen letti. Yhteen nipistetyt huulet, kuin liimatut. Hämyisen valon luomat varjot. Eleetön vartalo. Mustahiuksinen kohottautuu sängyllä ja taputtaa viereistään paikkaa.
- Tule tänne.
Hetken epäröinti. Tyhjä katse. Hidas nouseminen puutuneille jaloille ja laahaava askellus. Lysähtäminen selälleen vihreälle peitteelle.
- Se ei ollut sinun syysi.
Vaaleahipiäisen kasvot vääristyvät. Kyyneleet alkavat virrata silmistä ja hän painautuu sinistä t-paitaa vasten. Nyyhkytyksen seasta kuuluvat hiljaiset lausahdukset ovat katkeilevia.
- Ilkeä ämmä, surkein ja säälittävin olento maan päällä...
- Shh... Et sinä.
- Miten hän... miten hän kehta-
- Shh..
Théon käsivarret kietoutuvat vapisevat vartalon ympärille ja silittävät selkää rauhoittelevasti.
- Se et ollut sinä. 

Olen pyörinyt koko yön sängyssä, saamatta unta. Auringon noustessa makaan yhä sängyssäni. Niin kauan, että näen ikkunasta Isaacin loittonevan selän. Nousen hitaasti kuin kuollut ja matelen keittiöön lysähtäen lähes välittömästi lähimmälle tuolille. Painan harjaamattoman hiuskuontaloni ja suhruiset kasvoni pöydällä. Nyyhkytän hetken, kunnes samassa tunnen jonkun silittävän hiuksiani ja kohotan katseeni. Armel. Tajuttuani rähjäisen olemukseni piiloudun punastuen hiusteni taakse.
- Rankka yö?
Nyökkään vaisusti. Kapeat sormet laskevat pöydälle kasan lettuja.
- Arvelin, että olisit nälkäinen.
- Kiitos.
Armel hieraisee takaraivoaan hermostuneen oloisena. Minun oloni ei ole hermostunut, en oikeastaan tunne mitään noustessani tuolilta. En pysty enää hillitsemään itseäni kohdatessani hänen vihreiden silmiensä tuikkeen.

Rakastaa.

Ei rakastaa.

Oikein.

Väärin.

Yhdessä.

Erikseen.

Haparoivat kädet.

Varmat otteet.

Ystävälliset eleet.

Romanttiset aikeet.

Vai ei?

Vai kyllä?

Taistelu itsensä kanssa.

Taistelu totuudesta.

Rakastaa.

Ei rakastaa.

Mistä sen tietää?

Viimeinen terälehti putoaa.

Tuomio on sinetöity.

Rakastaa. Minä rakastan Armelia. Rakastan hänen pehmeitä huuliaan. Rakastan hänen helliä käsiään. Jokin kuitenkin huutaa siitä vääryydestä. On väärin rakastua. On väärin jakaa oma elämä toisen ihmisen kanssa. Se on väärin. Hyvin väärin. Älä tee näin. Päästä irti, tunteet eivät ole aitoja!
Ja minä päästän irti.
Käännyn selin Armeliin. Henkäisen kiihkeästi hänen laskiessaan kätensä selälleni, mutta en ravista sitä pois. Tuntuu hyvältä, kun se lepää siinä. Käteni ovat lennähtäneet kasvoilleni ja hieron ohimoitani. Aivan kuin rakkaus olisi vain pieni, ohimenevä päänsärky. Tai sitten mielikuvitusta.
- Olen pahoillani. Ääneni ei ole kuiskausta vahvempi.
- Pahoillasi mistä? Punapään ääni on lempeä.
- En minä pidä sinusta... En sillä lailla.
- Miksi minun on vaikea uskoa tuota?
Hiljenen. Voisinko sittenkin. Käännyn takaisin hänen puoleensa. Olen jo unohtanut levinneen meikin ja räjähtäneen oloiset hiukseni, kunnes näen heijastukseni hänen silmistään. Punastun ja katson pois päin. Hän vetää minua lähemmäs itseään.

- Mitä jos me menisimme kahville? Vain me kaksi. Tiedän yhden hyvän paikan lähellä keskustaa.
- Mitä?!
- Kuulit kyllä.
- Mutta enhän minä nyt voi, tämän näköisenä...
- Voit käydä laittautumassa jos haluat. Ei meillä mikään hengen hätä ole.

Olen hetken hiljaa ja katson vain Armelin silmiin. Hän hymyilee, kuten aina. Pisamaiset kasvot ovat likellä minua. Paitani sininen kangas painuu alas kutittamaan reittäni. Sormeni alkavat leikkiä sen helmalla enkä oikein kykene löytämään oikeita sanoja. Sanoja, joilla kieltäytyisin kohteliaasti. Sen sijaan kysyn hetken mielijohteesta vain tyhmältä kuulostavan kysymyksen, joka saa Armelin naurahtamaan.
- Olisivatko ne oikeat treffit?
- Vain, jos sinä niin haluat.

- He eivät ole täällä.
- Minne ihmeeseen se tyttö on luikahtanut!
Ääni on jokseenkin ärsyyntynyt. Hän kiertää keittiössä kehää, kunnes hoksaa tason päällä pienen valkoisen lapun. Ei kai vain..? Siepatessaan sen käteensä Isaac huomaa Théon ilmaantuneen keittiön ovensuuhun.
- Mikä tuo on?
- "Lähdimme ulos, A+A"
- Sitten meidän on vain odotettava.
Valkea paperi lappu rytistyy ja se nakataan toiselle puolelle keittiötä.
- Miksi edes teemme tämän!
- Elsan vuoksi, totuuden vuoksi.
- En tällä hetkellä tiedä, kumpaa vihaan enemmän.

Lintu lentää taivaankannen halki. Sen vieressä liihottaa toinen. Puiden lehdet havisevat kevyessä tuulessa. Kuulen lasien ja kahvikuppien kilahtelevan yhteen takanani. Ilmassa häilyy kevyt kahvin ja leivonnaisten aromi. Muutamasta pöydästä kuuluu puheen sorinaa. Vilkaisen Armelia, kahvikuppimme on jo viety pois. Hän on katsellut minua lähes jatkuvasti hyväsydäminen ilme kasvoillaan. Painan tennarini vasten pöydänjalkaa. Olemme istuneen kahvilassa jo tunnin. Puheenaiheemme ovat olleet tavanomaisia, mutta jokseenkin syvällisiä. Niin kuin yleensäkin. Jokin on kuitenkin erilaista. Ja se jokin on aiheuttanut ne pitkät tauot meidän keskusteluihimme. Se jokin saa meidät vain tuijottamaan toistemme silmiin.
- Haluan näyttää sinulle jotain.
- Milloin?
- Nyt heti.
- Nyt heti?
- Tulet pitämään siitä.
Nousemme yhdessä. Hän tarttuu käteeni,kun ovi takanamme painuu narahtaen kiinni. Hymyilemme yhteistä hymyä. Tämä päivä olisi oleva kaunis. Kaunis ja voimakas. Jalkamme liikkuvat samaan tahtiin jalkakäytävällä. Tunnen ihmisten katseet meissä Armelin silittäessä hiuksiani. En kuitenkaan välitä. En enää.
- "Yksi ihmisen tärkeimmistä matkoista on tulla toista puolitiehen vastaan"
- Ketä siteeraat?
- En muista, kirjoitin sen lehteen joskus hyvin kauan sitten.
Sormeilen hiuksiani. Ne ovat liukkaat ja pehmeät. Ja tuoksuvat Isaacille. Heilautan ne taakse, kuin yrittäisin karttaa jokaista muistoa hänestä. Mutta niin minä aina teen. Pakenen. Pälyilen Armelia. Olisiko hän sellainen, jota minun ei koskaan tarvitsisi paeta? Painaudun lämmintä farkkutakkia vasten ja vedän keuhkoihini hänen tuoksuaan. Parempaa tuoksua.
- Kävelisitkö minua vastaan?
- En. Minä tulisin juosten.

Jos kauneus on käsite, jonka sisään voi sulkea henkeäsalpaavan auringon laskun ja viehättävän seuralaisen lämmön paljaalla yläselällä, niin silloin tämä  iltapäivä oli tosiaan kaunis.

- Aiotko jäädä asumaan kanssamme, vaikka joudutkin tapaamaan Isaacia päivittäin?
- Ei minulla ole muutakaan paikkaa, minne mennä. En ole vieläkään saanut töitä.
- Jos löydät paikan, aiotko lähteä?
- Mitään ei voi tietää varmaksi.
- Miksi edes tulit tänne Appaloosa Plaintsin peräkylään?
Katson valon täyttämää taivasta ja mietin hetken, miten vastaisin.
- Sinulla oli menneisyys siellä jossain. Miksi halusit aloittaa uudestaan?
- Miksi yleensä aloitetaan uudestaan?
- Halutaan paeta.
- Ei, halutaan parempi nykyisyys. Minulla ei ollut vaihtoehtoja.
- Aina on vaihtoehtoja.
- Elämän jatkaminen siellä ei ollut enää vaihtoehto. Siellä oli liikaa ihmisiä, jotka tuomitsivat tietämättöminä totuudesta. En kestänyt niitä katseita. En vain kestänyt. Minulla ei ollut siellä ketään. Ei ketään, joka olisi auttanut minua kestämään.
Armel on hetken hiljaa. Kun hän kääntyy puoleeni hänen kasvoillaan on vaisu hymy.
- Olen pahoillani.
Huomaan taivaan alkaneen muuttuia vaaleanpunaiseen ja pastelliviolettiin taittavaksi. Sipaisen Armelin punaisia hiuksia. Hän kuiskaa korvaani, että olisi jo aika lähteä. Hypähdys matalaan heinikkoon. Nyt iloinen virne painaa hymykuopan pisamaisille kasvoille, kun farkkutakin hiha viittoilee laskeutumaan alas. Pudistan päätäni ja huikkaan laskeutuvani tikkailta, joita pitkin olimme ylös kivunneetkin.
- Tule nyt! Otan sinut kiinni.
Ja kun rauhallisesti pudottaudun hänen käsivarsilleen, tunnen pehmeiden käsien pyöräyttävän minut heinikon halki. Pehmeät huulet painautuvat vasten omiani ja kevyt ilmavirta pörröttää kiiltäviä hiussuortuvia kasvoilleni.

Tähti toteutti toiveen.

Eikä missään näy merkkiäkään tunteen hajoamisesta.

Särkymisestä palasiin.

Mutta pitää katsoa tarkemmin.

Pitää osata tulkita.

Ja jos oikein tarkasti katsoo.

Jos katsoo, näkee särön.

Virheen täydellisyydessä.

Virheen, joka voi tuhota kaiken.

Isaac on vastassa heti, kun astumme kynnyksen yli. Hän vaikuttaa melkoisen tuohtuneelta.
- Missä ihmeessä olette luuranneet koko päivän?
- Ei kuulu sinulle.
Vastaukseni on täynnä vihaa ja katkeruutta. Isaac kuitenkin viisveisaa vastauksestani ja viittoo minua tulemaan luokseen. Pysähdyn. Aistin Armelin takanani. Hän kuitenkin kääntyy vasemmalle ja suuntaa kohti yläkertaan vieviä portaita. Hätääntyneeseen vilkaisuuni hän vastaa mutisemalla jotain siitä, kuinka Isaacin ja minun pitäisi tosissaan puhua. Vastahakoisesti lähden seuraamaan ruskea tukkaista, jonka selvä aie on mennä minun huoneeseeni. Hätkähdän huomatessani, ettemme ole kahden. Päiväpeitteeni päällä istuu tuttu hahmo.
Théo, taas kerran.

- Niin mitä asiaa?
Ääneni on kylmä, lähes ilkeä. Théo vaikuttaa hätkähtävän.
- Ensinnäkin kuulin sinun käyneen ei niin rakentavan keskustelun Elsan kanssa.
- Se lutka ansaitsi sen.
- Elsa ei ole mikään lutka!
Théon ääni on suuttumuksesta kimeä. Minä pyöräytän vain silmiäni.
- Elsa on sattumoisin adoptiosiskoni.
- En olisi arvannut, mutta mennäänkö nyt ihan oikeaan asiaan?
- Selvä sitten. En ole maannut Elsan kanssa.
- Sinulla ja hänellä on siis vain romanttinen suhde siirappisine viesteineen.
- Ei! Tarkoitan, ettei minulla ole ollut suhdetta Elsaan. Ei koskaan.
 - Myönsit jo, että olet pettänyt minua!
- En Elsan kanssa.
- Kenen sitten?!
Äänestäni kuultaa suuttumus. Isaac hieraisee vaivautuneena niskaansa ja Théo vilkaisee häntä siihen sävyyn, että mustatukkaisen olisi turha enää perääntyä. Vaaleafarkkuinen itse astahtaa Isaacin taakse.

- Asia on niin että... Anicette, minä... Minä olen Théon kanssa.
Aivoni raksuttavat. Kestää hetki ymmärtää noiden viattomien sanojen merkitys. Ei sittenkään, ei viattomien. Vaan saastaisten. Miksi en ollut huomannut sitä!
- Te kaksi! Te ette ole tosissanne. Théo siis on Elly? Mitä ihmettä...
- Elly and Tee! Opettele lukemaan loppuun, heillä on yhteinen sähköposti. Kerromme tämän, koska sinulla ei ole mitään oikeutta vihata Elsaa.
- Te iljettävät... Isaac, oletko sinä homo! Et koskaan edes rakastanut minua!
- Anicette kiltti, pyydän...
- Sinä idiootti olet vain kiusannut minua teeskentelyine tunteinesi koko tämän ajan! Ei, minä en aio olla kiltti. Miten sinä kehtasit, minä rakastin sinua! Olette iljettäviä.
- Kehtaatkin!
Théon ääni särähtää ja hän astuu eteenpäin, mutta Isaac katsoo häntä merkitsevästi.
- Sinäkin! Sinä säälittävä annoit minun haukkua viattoman siskosi! Sietäisit hävetä jo pelkästään sen takia! Lisäksi uskottelet, että olet jonkin sortin ystävä minulle, kun kuitenkin vain lähettelet rakkausviestejä minun poikaystävälleni!
- Anicette, rauhoittuisitko nyt hieman...
- En tosiaankaan rauhoitu tuon pettävän neek-
En ehdi saada lausettani edes loppuun, kun Isaac on jo kimpussani.

- Itse olet seksiä vonkaava, malttamaton ja näsäviisas keskenkasvuinen kakara! Pelmahdat kotiini vaatimaan yösijaa ja kun kilttinä miehenä annan sinun jäädä, alat vietellä minua!
- Ei se noin mennyt!
- Kuule, kyllä minä sinuun olin ihastunut. Tai ainakin halusin olla. Halusin olla tavallinen mies, jolla on miehen halut ja tarpeet! Turha sinun on väittää, etten edes yrittänyt. Katoa silmistäni, en enää halua katsella tunteettomia kasvojasi kauempaa kuin on pakko!

Ja kaksi miestä poistuu huoneesta verhot hulmahtaen jättäen minut miettimään, missä vaiheessa menin liian pitkälle?

Tie johtaa aina jonnekkin.

Jonnekkin uuteen paikkaan.

Joskus hyvään.

Joskus pahaan.

Joskus se päättyy kuin seinään.

Kesken kaiken.

Joskus tiellä on töyssy.

Joskus suistuu ojaan.

Eikä pysy tiellä.

Eikä koskaan pääse määränpäähän.

Kuuma. Niin kuuma. Oksettaa. Huone keinuu. Valelen kasvojani kylmällä vedellä, mutta se vain jatkuu. Lopulta on pakko hoiperrella pöntölle ja kumartua antamaan ylen. Vedän vessan ja lyyhistyn lattialle, heikottaa.

Mikä minua oikein vaivaa?

------------------------------

Hmmm... Selvisihän tämäkin suhde sotku sitten lopulta :D 

Armel ja Anicettekin alkoivat lämmetä toisilleen.

Isaac paljastukin sitten tällaiseksi persoonaksi, mutta mikäköhän Anicettea vaivaa?

Kommenttia kehiin :P