Osa 2 - Epävarmuus

Ooh! Uusi osa. Vihdoin ja viimein. Ei muuta kuin nauttikaa ;) Osassa parikymmentä kuvaa.

---------------------------------------

Sen yhden päivän jälkeen odotin häntä aina aulassa. Joka ikinen ilta vilkuilin lähes hermostuneena ikkunasta ulos pimenevään iltaan. Odotin joskus tuntejakin, mutta aina lopulta illan jo hämärryttyä yöksi tumma hahmo asteli kävelytien päähän. Ja kun tunnistin hänen rennot askeleensa, kiiruhdin häntä vastaan. Hän hymyili ja pyöritti minua kukkien keskellä. Ja kun pysähdyimme hän veti minut luokseen ja sanoi, että oli ikävöinyt minua. Ja joka kerta vastasin, että olin odottanut häntä niin kauan, että kuu olisi jo ehtinyt painua kahdesti mailleen, ellei sekin olisi odottanut häntä. Sitten me aina seisoimme kahdestaan illan viileässä hämärässä. Joskus hän siveli hiuksia, joskus puhalsi korvaani tai sitten me vain tuijotimme toisiamme syvälle silmiin. Mutta ennen kuin lähdimme kävelemään takaisin talolle, tapahtui aina jotain. Jotain sellaista, kuin voisi kuvitella tuntuvan kun salama iskee koko ruumiin läpi ja sähkö säkenöi jokaisessa solussasi. Se melkein sattuu, mutta ei aivan. Ja sitä haluaa lisää, vaikkei enään saa happea ja tärisee kauttaaltaan.

Heidän huulensa ovat kuin tulessa.

Mutta hän haluaa jatkaa.

Vaikka toinen ei enään jaksaisi, he jatkavat.

Sillä se toinen on aina sama ihminen.

Ihminen, joka tuntee syyllisyyttä.

Pahempaa, kuin mikään.

Ja sähkö virtaa ihmisestä toiseen.

Mutta kun sitä on liikaa, ei kykene enää jatkamaan.

Toiselle se antaa elämän.

Toiselle se on viimeinen niitti.

Tähdet loistavat taas. Ne täplittivät koko tummansinisen taivaankannen ja luovat loisteellaan sen vähäisen valon, joka tunkeutuu huoneeseeni ikkunalasin läpi. Ikkunan ristikkokuviot luovat varjon paljaalle reidelleni. Oikeanpuoleinen ovi avautuu narahtaen ja ohut kaistale valoa pakenee raosta, kunnes tylysti naksahtava valokatkaisimen ääni sammuttaa sen. Isaacin käsi liukuu pois oven kahvalta, kun hänen suihkun raikas vartalonsa lähelstyy sänkyäni. Valkea hymy väläytetään, vastaan siihen. Sänky nytkähtää kun kylpytakkiin verhoutunut miekkonen laskeutuu vierelleni. Vedän sisääni hänen tuoksuaan.

- Olet suloinen. Annan hänen sormiensa hakeutua omieni joukkoon.
- Teemmekö sen tänään? Kuiskaukseni on käheä, hänen kehonsa lähelläni saa minut aina jännittyneeksi. Isaac sipaisee poskeani ja liikkuu lähemmäksi.
- Ei vielä.
- Miksei?
- En tahdo edetä liian nopeasti.
- Etkö halua minua? En kykene katsomaan häntä silmiin, sillä pelkään vastausta. Se on kuitenkin kiivas, ja taas kerran hän kykenee karkottamaan epäluuloni.
- Tietysti haluan! Vääntelenhdin, hän vaikuttaa liki hätääntyneeltä. jatkan kuitenkin inttämistäni.
- En jaksa enää odottaa.
- Odotetaan täydellistä hetkeä.
- Miten joku hetki voisi olla täydellisempi?
- Kyllä sen tuntee.
Huokaisen. Tätä on jatkunut jo viikkoja, tunnen oloni epätoivoiseksi. Rakastan häntä ja tunnen sydämeni sykkivän samaan tahtiin hänen kanssaan. Haluan jakaa kaiken hänen kanssaan, mutta hän epäröi. Väkisinkin mietin, onko vika minussa. Isaac suutelee otsaani ja minä katson häntä. Ja kun makaamme siinä hetken lähekkäin, kahdestaan, tiedän eläväni vain nille hetkille, jotka saan jakaa hänen kanssaan.

Seuraavana aamuna mieleeni muistuu piknik, josta Armel minulle oli jo muutamaan otteeseen maininnut. Paikalle oli saapumassa muutamia Armelin ja Isaacin yhteisiä ystäviä, ja paloin halusta päästä tutustumaan uusiin ihmisiin. Valmistelimme punapään kanssa ruokia lähes koko aamun. Kumpikaan meistä ei ole kummoinen kokki, mutta vieraiden saapuessa kaikki oli jo valmiina. Isaackin oli jaksanut nousta sängyn pohjalta. Etunenässä pihallemme oli juossut ala-aste ikäinen tyttö, Emma. Ruskeaverikön vanavedessä saapuivat loputkin. Säteilevästi hymyilevä, silmälasipäinen nuori nainen, joka myöhemmin esitteli itsensä Lunaksi. Luna ja Emma ovat sisaruksia, ja ymmärrykseni mukaan he asuvat kahdestaan kivenheiton päässä Appalossa Plaintsin keskustasta. Hänen perässään kävelivät huippumallin näköinen blondi ja hintelä, lähes pikimusta poika. Poikaa taidettiin kutsua Théoksi. Ne muutamat katseet, jotka hän loi minuun, vaikuttivat hyvin varautuneilta. Lähes pelokkailta. Mutistuaan vaisun tervehdyksen hän istahti Armelin viereen. Itse nousin, sillä kyllähän minun pitäisi tutustua vieraisiimme. Vaikka Emma olikin käynyt jo ahnaasti eväiden kimppuun, naiset seisoi kauempana, hieman eksyneen näköisinä.

- Hei, olen Anicette Yves. Yritän hymyillä ystävällisesti, vaaleaverikkö näyttää epäröivän.

- Luna Westley. Brunette vastaa iloisella äänellä esittelyyni ja saa taka-alalle jääneenkin rohkaistumaan. Aran katseiden kanssa arpomisen jälkeen hän vilkaisee minuun ja esittäytyy:

- Elsa Brooks, hauska tutustua. Elsaksi esittäytynyt hymyilee arasti, hän vaikuttaa todella ujolta. Oikeastaan en halua vaikuttaa tungettelevalta, joten käännyn takaisin Lunan puoleen.
- Ihana mekko! Rakastan kukkamekkoja yli kaiken.
- Kiitos, se on uusi. Ostin sen muutama päivä sitten kun kävimme Bridgeportissa Emman kanssa.
Hätkähdän kuullessani mainittavan Bridgeportin. Muutama hämyinen muisto monen vuoden takaa pyrkii mieleeni. Sivummalle vetäytynyt Elsa huomaa häkeltyneisyyteni ja kohottaa kulmiaan.
- Oletko käynyt siellä joskus?
- Kyllä, mutta siitä on jo vuosia...

Juttelemme pitkään, mutta emme oikeastaan mitään kovin syvällistä. Ainoastaan vaatteista ja sen sellaisesta. Ei meillä kovin paljon yhteistä ole, mutta ei se keskustelun sujuvuutta haittaa. Elsa kertoo rakastavansa ratsastamista ja pyytää, että tulisin hänen kanssaan tallille jonain päivänä. Pienen, asiaankuuluvan taivuttelun jälkeen lupaan harkita asiaa. On hauskaa jutella välillä jostain pinnallisista tyttöjen jutuista, kun viime vikkojen aikana en ole saanut Armelia tyttömäisempää seuraa. Jossain vaiheessa liitymme muiden seuraan tyhjentämään piknik-koria. Théo katselee minua epäluuloisen oloisena, eikä puhua pukahda sanaakaan koko ruokailu naikana. Mietin, onko miekkonen aina yhtä epäsosiaalinen. Muiden yhä syödessä nousen itse ylös ja lähden jaloittelemaan nurmikolle. Samassa minua nykäistään topin reunasta.

- Hei Annie

- No hei Emma, vastaan tytölle hymyillen. 

- Leikitkö kanssani hippaa? Tytön kasvot ovat kuin koiranpennulla. 

- Minun pitäisi kyllä mennä Isaacin luo.

- Isaac meni sisälle Armelin kanssa, ole nyt kiltti!

Naurahdan tytön päättäiväisyydelle ja nyökkään myöntymisen merkiksi. Samassa tyttö läimäyttää kevyesti reittäni ja lähtee pinkomaan ohitseni. 

- Hei! 

- Sinä jäit!

Hymyilen leveästi, tyttö jää kuitenkin hidastelemaan, kun olemme tuloksetta juosseet muutaman minuutin. Tunnen itseni hitaaksi, miten noin pieni tyttö voikaan liikkua tuollaista vauhtia. Saan hänet kuitenkin kiinni, kun kierrämme pöytää jo ties kuinka monetta kertaa. 

Lähden juoksemaan kohti autotallia, mutta näenkin Armelin tulevan ulos talosta. Huiskautan kättäni, mutta hän ei tunnu huomaavan minua. Kengän jäljet painautuvat vihreälle nurmipeitteelle punapään suunnistaessa kohti ruokailevaa seuruetta. Mies tökkää Théoa muutaman kerran selkään. Kurtistan kulmiani ja hiljennän vauhtiani, kunnes tunnen taas pienen käden läpsäisevän selkääni.
- Sainpas!
Kiiruhtaessani tytön perään ajatukseni harhailevat. Missäköhän Isaac on?
- Emma, odota vähän! Mi-minun täytyy lähteä käymään sisällä.
Emma hidastaa vauhtinsa kävelyksi ja kääntyy katsomaan minua. Lopulta hän pysähtyy.
- Okei, mutta lupaathan tulla takaisin?
- Juu, ei tässä mene kuin hetki.
Sipaisen korvannipukkaani ja suuntaan askeleeni autotallin puoleiselle ovelle. Pääsisisin sieltä suoraan keittiöön. Olen melko varma siitä, että Isaac on keittiössä. Lähestyessäni ovea alankin kuulla meteliä. Keittiöstä kantautuvat äänet eivät todellakaan viittaa rauhalliseen keskusteluun.

- En minä voi!
Pysähdyn oven taakse. Käteni oli jo painumassa kahvalle, mutta kiskaisen sen pois nopeasti. Isaacin ääni. Tunnistaisin sen missä tahansa. Siinä on kuitenin jotain, mitä en tunnista. Puhdasta suuttumusta, ehkä häivähdys pelkoa. Astahdan lähemmäs ikkunaa kuullakseni paremmin.
- Sinun on pakko, sinä tuhoat minut ja hänet. Et voi salailla ikuisesti.
- Minun on pakko! Hän... Hän vihaisi minua lopun ikäänsä.
- Ei! Minä... Minä vihaan sitä kun olet tuollainen... tuollainen...
En aluksi tunnista toista mies ääntä. Sen muuttuessa epäselväksi muminaksi se välähtää päähäni. Théo, tietenkin.

Loppujen lopuksi en uskaltautunut sisälle keittiöön. Koko päivän yritin esiintyä, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Välttelin Isaacin katsetta. Emme istuneet sylikkäin. Kun katsoimme televisiosta urheilua, en hurrannut. Tuntui, kuin kaikki tunteeni olisi lukittu jonnekkin syvälle. Niin syvälle, että en voinut kaivaa sitä esiin. En kykenisi siihen, en mitenkään. Ja kun lopulta käännän katseeni kohti hänen kasvojaan, en kykene näkemään kuin vain syvää katumusta.

Joskus niin lähekkäin.

Niin lähekkäin, että heidän ruumiinsa olivat yksi.

Niin lähekkäin.

Niin lähekkäin, että he jakoivat sydämen.

Niin lähekkäin.

Niin lähekkäin, että tuntuu pahata päästää irti.

Kuin revittäisiin kahtia.

Ja samalla tietää.

Tietää, ettei toinen tunne samoin.

Tietää, että tämä on toiselle niin paljon helpompaa.

Ja silloin ei enää uskalla edes arvata.

Ei uskalla arvata, kumpi tosiaan on pahempaa.

Valhe vai totuus.

En kestänyt epätietoisuutta. Minusta tuntui, että oli meneillään jotain, mikä varmasti vaikuttaisi kaikkeen. Jotain, joka kääntäisi kaiken päälaelleen. Niinpä illan koittaessa minä viittoilin Isaacin seuraamaan minua. Askeleemme kaikuivat tyhjässä olohuoneessa, muut olivat joko lähteneet tai menneet ylös viettämään iltaa pyötäjalkapallon kanssa. Kun lopulta olimme kävelleen painostavassa hiljaisuudessa huoneeseeni, uskaltauduin avaamaan suuni.
- Missä olit tänää päivällä?
Isaacin otsa rypistyy ja hän astuu askeleen lähemmäksi sipaistaksensa kasvojani, mutta torjun hänet. 
- Et ollut kanssamme, missä siis olit?
- Olin Armelin kanssa sisällä, meidän piti keskustella muutamasta asiasta jotka-
- Ei, vaan sen jälkeen.
- Liityin seuraanne.
- Tiedät, ettei se menyt niin.
- Menipäs.
- Mutta kun minä näin sinut! Kurkkuuni nousee pala, itkettää. Miksi hänen täytyy valehdella? Miksei hän voi vai myöntää riidelleensä Théon kanssa? Mistä niin kamalasta he puhuivat, ettei hän halua minun tietävän mitään edes tapahtuneen? Kännyn ympäri ja sipaisen pois silmäkulmaani kihonneen kyyneleen. Isaac tarttuu minua olkapäästä, mutta ravistan hänen kätensä pois.
- Kuulin äänesi ulos, sinä huusit. Huusit sille Théolle. Ja minä haluan tietää miksi. 
- Ei ole mitään kerrottavaa.
- Älä valehtele minulle!
- Olen tosissani! Vannon, ettei se ollut millään tavalla tärkeää.
- Haluan silti tietää.
- Selvä, rauhoitu. Minä kerron.
Tunnen käsieni tärisevän. Istuudun sängylleni ja vedän molemmat jalkani lähelleni. Niistä huokuva lämpö rauhoittaa minua. Isaac huokaisee. Hänen äänensä on raskas kun hän alkaa selittää.

- Anicette. 
Hän lausuu nimeni kuin se olisi hajoamassa tuhansiin sirpaleisiin jos hän puhuisi yhtään voimakkaammin. Hänen äänensä on pehmeä ja hiljainen, niin kuin silloin kun lohdutetaan itkevää lasta. Hänen silmänsä puristuvat yhteen, kuin hän kovasti yrittäisi muistaa jotain. 
- Joskus kauan sitten minä ja Théo olimme parhaat ystävät. Vaikka minä loistin urheilussa jo ala-asteella ja Théo ei koskaan pärjännyt siinä, olimme ystäviä. Minulla oli paljon ystäviä, Théolla oli vain minut. Hän auttoi minua matematiikassa, ilman häntä en olisi välttämättä selvinnyt myöhemmin elämässä. Olimme läheisiä, mutta kuin yö ja päivä. Lukion jälkeen minua kiinnostivat tavanomaiset nuoren miehen mielenkiinnon kohteet, joita en nyt tässä ala kunniani murenemisen pelossa luettelemaan. Théoa ei kiinnostanut sellaiset asiat. Hän... Hän pitää miehistä. Se ei ole salaisuus, enkä paheksu sitä, mutta piirimme ovat kovin erilaiset. Aloimme kulkea eri suuntiin, emme enää ole pitkään aikaan olleet samalla aaltopituudella. Siksi me riitelimme. Syy ei ollut mikään erityinen, en edes muista mistä se alkoi. Mutta lähes aina kun tapaamme ja yritämme käyttäytyä ihmisiksi, jokin välillämme vain naksahtaa. Siitä juttelimme Armelinkin kanssa, mutta hän halusi kutsua Théo. Hänestä aikuisten miesten kuuluu tulla toimeen keskenään.
- Isaac... Minä en tiedä mitä ajatella tuosta. En tiedä, uskoisinko sinua.
- Miksi valehtelisin?
Lasken toisen jalkani sängynreunan yli. Väistän Isaacin katsetta. Hetken aikaa tunttuu, kuin aika olisi pysähtynyt. Isaac on vaivautunut. Nipistän luomeni yhteen. Minäkin olen vaivautunut.

Samassa Isaac liikkuu sängyn toiselle puolelle. Tunnen sängyn nytkähtävän. Tunnen hänen hengityksensä. Tunnen hänen kätensä, ku nse liukuu vyötärölläni. Tunnen hänen huulensa niskassani. Käännyn ja katson suoraan noihin suklaasilmiin. Ja olen myyty. Käännyn kohti häntä. Käteni hapuilee hänen paitaansa. Ja tunnen sen taas. Tunnen sen sähkön virtaavan lävitsemme. Tunnen sydämiemme sykkivän samaan tahtiin. Tunnen sen hetken, jota olen odottanut.

Siihen tarvitaan vain yksi katse.

Yksi katse, joka sulattaa jään.

Mutta jään alta tihkuu verta.

He eivät ole kaksin.

Molemmat haluaisivat unohtaa.

Kumpikaan ei pysty.

Sillä on vain kolme, jotka tietävät totuuden.

Sillä on vain kaksi rehellistä.

Kaksi, joista toinen ei halua puhua.

Kaksi, joista toinen ei uskalla puhua.

Ja sitten on kolmas, joka haluaa koko maailman.

Maailmassa, missä kaikella on hintansa.

Punapäinen tuijottaa katonrajaan ja huokaisee syvään.
- Sinun on kerrottava hänelle. Muuten häntä sattuu.
Ja yksinäinen kyynel vierii siniselle paidalle, kun hän nyökkää.

----------------

Ookei.... Kymysyksiä sitten teille, koska itselläni aika tyhjä olo. En osaa sanoa, mitä mieltä olen osasta.

1. Mitä mieltä olette uusista hahmoista?
2. Valehteleeko Isaac?
3. Mitä Théon pitäisi kertoa ja kenelle?

Seuraava osa ilmestynee toivottavasti vielä tässä kuussa! Häpeän syvästi nykyistä tahtiani.