Osa 3 - Paljastukset

 No niin! Olen todellakin iloinen, ennätyksellisessä tahdissa ilmestynyt osa :)
Myös pituuden puolesta olen hyyyvin tyytyväinen, 25 kuvaa! Laadusta en tälläkään kertaa osaa sanoa yhtikäs mitään. Parempi vaan, että päästän teidät jo lukemisen pariin, toivottavasti pidätte :)

-----------------

 Yö.

Niin hiljainen.

Tähdet ja kuu.

Jossain niiden alla kaksi ihmistä.

Kaksi, jotka ovat jakaneet hetken kahdestaan.

Suuren, rakkauden täyteisen hetken.

Aidon vai näytellyn?

Tarpeeksi aidon, ajattelee yksi.

Mutta toinen itkisi, jos tietäisi.

Tietäisi tunteiden hiipuneen.

Tunteiden palon olevan yksipuolinen.

Ehkä hän ei halua tietää.

Mutta salaisuudet eivät koskaan ole ikuisia.

- Se oli upeaa.
- Niin oli.
- Uudestaan?
- Ehkä joskus toiste, haluan nukkua.
Katseeni vaeltaa hänen vartaloaan pitkin. Hahmotan hänen lihaksensa hämärässä, näen hänen hennosti hymyyn kartuvat huulensa tähtien valossa. Tahdon lisää, mutta en enää pyydä. Annan hänen suudella otsaani, sujahtaa peiton alle. Annan hänen kääntää selkänsä minulle. Katson sen kohoilevaa kaarta, kunnes tiedän hänen nukkuvan. Sipaisen sormenpäällä hänen hartiaansa ja annat huulteni leikkiä hetken hänen niskassaan, kun painaudun hänen vartaloaan vasten. Lopulta vaivun uneen. Uneen, jossa näen vain tähtien tanssivan.

 Aamu koittaa tavalliseen tapaansa. Olen taas noussut ennen Isaacia ja istuuntunut aamiaspöytään vai todetakseni eilisten vieraidemme jääneen yöksi. Keskustelen Emman kanssa politiikasta ruskeatukkaisen saapuessa pöytään. Tunnen hänen katseensa otsallani ja hymyilen vaivihkaa. Joku muukin on huomannut hänen saapuneen. Elsa heilauttaa kättään hymyillen ja toivottaa hyvää huomenta. Théokin on kohottanut katseensa. Hänen silmiensä kohdatessa Isaacin silmät tuntuu, kuin koko huone olisi jäädytetty. Niin täynnä epämääräisiä, negatiivisia tunteita kuin yksi silmäys voi pitää sisällään. Se hetki on kuitenkin pian ohitse ja ruokailumme jatkuu täysin tavanomaisesti. Mieleni syvyyksiin painuu kuitenkin se syyttävä katse. Voiko pelkkä erilaisuus aiheuttaa tuollaista vihaa kahden entisen ystävän välille? Kurtistan kulmiani ja tökin paahtoleipää lautasellani, puhuiko Isaac sittenkään totta?
- Kuunteletko sinä ollenkaan? Emman ääni on ärsyyntynyt ja tytön suunpieli on taipunut mutrulle.
- Tietenkin, olin vain hieman ajatuksissani.
- Eli et kuunnellut, tyttö toteaa tuikeasti. Naurahdan.
- Okei okei, myönnän!
Emma nyökkää ja minä sipaisen farkunlahjettani, joka on rullautunut ylöspäin. Nojautuessani kohti kihara hiuksista yritän hetkeksi unohtaa tapahtuneen. Voisin puida asiaa Isaacin kanssa myöhemmin. Uppoutuessamme kiivaaseen väittelyyn koskien epäikeudenmukaisia osavaltiomme lakeja unohdan lähes kokonaan murehtia tuota lipevää miesolentoa. Silti päässäni yhä vaeltaa tieto siitä, että kaikki ei ole aivan niin kin pitäisi.

Aamiaisen jälkeen Armel lupautuu hoitamaan likaiset astiat. Talossa ei ole tiskikonetta, joten tiskaamisen kuluu ihankohtuullisesti aikaa. Päätän lähteä kaveriksi keittiöön ja rupattelemme niitä näitä pisamakasvoisen hinkatessa hilloa lautasten pohjilta. Jossain vaiheessa välillemme laskeutuu pitkähkö hiljaisuus. Kumpikaan ei enää tiedä, mitä sanoa. Räpellän hiuksiani ja korjailen toppini asentoa. Joustava, tekokuituinen pinta tuntuu sähköiseltä sormieni alla. Nojaan pöytään ja huokaisen syvään. Sitten möläytän jotain kohtuullisen typerän kuuloista, ihan vain rikkoakseni hiljaisuuden.
- Minä ja Isaac olimme sängyssä eilen.
- Mitä?
- Kuulit kyllä, vastaan ja kohottaudun takaisin tavanomaiseen istuma asentoon. Tiskiharjan liike pysähtyy. Punapää vilkaisee olkansa yli kohottaen kulmiaan. Lopulta hän kääntyy kokonaan ympäri ja nojaa tiskianltaan reunaan.
-  Oliko se kovinkaan järkevää?
Katson Armelia hämmentyneenä. Mikä hän on sanomaan minulle, mikä on ja mikä ei ole järkevää! Tunnen itseni loukatuksi, ihan kuin mokoma arvostelisi arviointikykyäni, erittäin huonoin arvosanoin. Aion jo kivahtaa jotain nasevaa mutta napsautankin huuleni yhteen. Ei, en taipuisi lapselliseen nahisteluun, minun tulisi käyttäytyä kuin aikuinen. Ei järjestää kiukuttelukohtausta. Sitä paitsi se oli vain viaton kysymys, tai niin ainakin halusin sen tulkita. Puristan käteni nyrkkiin ja tunnen kynsieni pureutuvan ihooni. Lasken kymmeneen, kunnes vihdoinkin uskallan avata suuni.
- Minusta se oli hyvinkin järkevää.
Armel pudistaa päätään. näen hänen rysystensä olevan lähes valkoiset. Niin voimakkaasti nuo posliinin vaaleat kädet ovat puristaneet tiskialtaan metallista pintaa. Pää notkahtaa alas ja hän irrottaa otteensa. Sanaakaan sanomatta hän kipuaa istumaan keittiötason päälle.

Armelin katse suuntautuu ylös, kuin hän hakisi voimaa joltain suuremmalta. Lopulta hän laskee katseensa takaisin minuun. Pisamaiset kasvot ovat vakavat hänen alkaessaan puhua hiljaisella äänellä.
- Isaac ei oikeastaan ole sellainen ihminen, jota sinun syleillä. Et tiedä hänestä juuri mitään.
- Tiedänpäs, olemme puhuneet paljonkin hänen menneisyydestään! Ääneni on kimeä, suututtaa.
- Niin, mutta entä nykyisyydestä? Armel kuulostaa joltakin saarnaavalta tietäjältä mysteereineen.
- Miten niin nykyisyydestä? Minähän vietän aikaa hänen kanssaan päivittäin!
- Et silti tiedä sellaisia seikkoja hänestä, jotka sinun tosiaan tulisi tietää. Ja minusta tuntuu, että jos kerron ne seikat sinulle nyt, et usko minua. Niinpä kehotankin sinua ottamaan asioista selvää. Isaac ei koskaan sulje tietokonettaan ja voit vallan mainiosti käydä selvittämässä muutaman faktan.
- Ettäkö lukisin hänen tiedostojaan!
- Suosittelisin katsomaan myös sähköpostin.
- Hullu!
- Minusta sinun tosiaan täytyisi tehdä niin kuin minä sanon. Sinä tulet kiittämään minua vielä joku päivä. Et ehkä nyt, mutta myöhemmin. Ja muista, asiat, jotka saat selville ovat luultavasti totuus. Isaac osaa olla hyvinkin lipevä ja erinomainen vääristelemään faktoja, jos saa tietää puuhistasi. Sinuna en puhuisi hänelle yhtään mitään.

Mitä pitäisi tehdä?

Mitä pitäisi tehdä, kun ei tiedä mitään.

Ei tiedä, valehteleeko hän.

Ei tiedä, puhuuko hän totta.

Ei tiedä, pitäisikö luottaa vaistoihin.

Ei tiedä, pitäisikö toimia moraalin pohjalta.

Vai tunteiden?

Vai aavistuksen?

Pitäisikö luottaa siihen, että ei halua tyytyä valheeseen.

Haluaa elää totuudessa.

Mutta jos totuus satuttaa niin paljon.

Liian paljon.

Kuin palaisi ja vuotaisi kuiviin samalla hetkellä.

Tuntisi metallin sisällään, veren vartalollaan.

Haluaisi huutaa kipua pois.

Tietäen.

Tietäen, että se ei lähde.

Kukaan ei osaa vaieantaa sitä huutoa.

Se loppuu kun ääni katoaa.

Ei siksim, etteikö enää sattuisi.

Vaan sksi, että sattuu niin paljon.

Niin paljon, ettei enää tunne kipua.

Armel laskeutuu saarekkeelta. Minäkin nousen ylös ja kävelen ikkunan luo. Samassa tunnen hänen kätensä ympärilläni. Tunnen hänen lämpönsä ihollanil. Tunnen hänen farkkutakkinsa hankautuvan paljasta käsivarttani vasten. Sitten kuulen pehmeän äänen kehotuksen:
- Tee niin kuin sinusta tuntuu oikealta.
Silloin teen päätökseni. Päätöksen, jonka rukoilen olevan oikea.

Teen sen, vaikka katuisin lopun ikääni. Vaikka menettäisin hänen luottamuksensa. Minun olisi pakko. Aivan totaalisen pakko. En voisi enää elää epätietoisuudessa. En vain voisi.

Lähes välittömästi Isaacin häivyttyä töihinsä kävelen olohuoneen poikki. Isaacin läppäri surisee pöydällä. Se on siis käynnissä, kuten aina. Jalkani tuntuvat raskailta, en kertakaikkiaan kykene käsittämään, mitä käänteen tekevää koneelta voisi löytyä. Armel tiesi jotain, mitä minä en. Ilma kulkee suhisten suuhuni. Huuleni ovat kuivat, minua pelottaa. Haluaisinko sittenkään tietää? Istuudun pehmustetulle työtuolille. Hengitän syvään ennen kuin avaan koneen läpän. Mitä ikinä paljastuisikin, se olisi totuus. Se ei olisi pahenmpaa kuin nykyinen tilanne. Totuus on aina hyvästä. Totuus saa tajuamaan asioita. Se saa toimimaan oikein. Avaan tiedostot ja selaan muutamia. Ei oikeastaan mitään. Työasioita, taulukoita sen sellaista. Ei mitään tärkeää. Ehkä Armel olikin väärässä, ehkei Isaac puuhaile mitään kulissien takana. Puraisen huuleeni kun avaan seuraavan tiedoston. Se on luvussaan jo lähes viimeinen. Sekin on nimetty numerosarjalla, kuten kaikki muutkin tiedostot. Klikkaan numeron 10302 auki. Ei taulukoita, eikä numeroita. Kirjoitusta, joka ei todellakaan liity töihin. Sanoja, joita ei voi mitenkään liittää talousneuvontaan. Runoja, rakkausrunoja.
"Katseesi palo sytyttää minutkin tuleen..."
"Vain me kaksi..."
"Ajattelen sinua aina."
Ei. Tämä ei todista mitään. Hän on voinut kirjoittaa minulle. Missään ei lue, etteivätkö ne voisi olla minulle. Niitä ei ole osoitettu kenellekkään. Joten ei syytä paniikkiin. Selaan loputkin tiedostot läpi. Ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Isaac on selvillä vesillä.
Paitsi että vielä pitäisi tarkistaa sähköposti.
Toisen henkilökohtaisten viestien urkkiminen soti tosiaankin moraaliani vastaan. Mutta näin pitkälle oli jo päästy, pakko olisi jatkaa. En keskeyttäisi puolimatkassa. Alan lukea pätkittäin keskusteluja. Taas sitä samaa vanhaa, tyäasioita. Samat asiakirjat lähetettyinä eteenpäin. Aikataulu neuvotteluja. Enää yksi sähköpostiosoite, onneksi Isaac ei ole ahkera meilaaja. Viestien noustessa näytölle olen jo ehtinyt huokaista helpotuksesta.
Mutta siihen ei totisesti olisi ollut aihetta.
"Tavataanko huomenna, minulla on ollut ikävä."
"En voisi kuvitella elämää ilman sinua."
"Olet rakas."

Ne sanat lyövät. Jokainen kirjain on kuin raipanisku selkääni. Jokaista kohti vuodatan kyyneliä. Nuo viestit eivät olleet minulle. Noita viestejä on kymmenittäin. Viimeinen toissapäivältä.
"Rakastan sinua."
Minua oksettaa. Lähettäjäksi on merkitty Ellyandtee. Elly. Elsa. Elsa Brooks. Samassa mieleeni kelautuvat ne kaikki hetket, ne muutamat minuutit, jotka vietin hänen kanssaan. Ne hymyt, jotka vaihdoimme. Ne ystävälliset sanat. Suljen sähköpostin, en halua katsoa viestejä. Miten hän saattoi. Isaac, Elsa. Iselsa, Elsaac. Tunnen kyynelnoron poskipäilläni, miten en huomannut tätä aiemmin. Miksi en tajunnut. Miksi annoin johtaa itseäni harhaan. Nousen ylös tuolilta ja hautaan kasvot käsiini.
- Olen niin pahoillani.

Hänen lämpimät kätensä kietoutuvat ympärilleni. Kastelen hänen farkkutakkinsa kyyneliin. Tärisen holtittomasti ja soperran jotain elämän epäoikeudenmukaisuudesta. Armel silittää selkääni. Hän välittää. Hän näkee tuskani. Hän näkee, kuinka sydämeni raastetaan palasiksi. 

Kun lopulta irrottaudun kuivatakseni kyyneleeni, siniharmaat silmät etsivät katseeni. 

- Sinun on puhuttava Isaacin kanssa.

- Menen odottamaan hänen huoneeseensa.

- Miten sinä saatoit?
Hän on astunut kynnyksen yli. Olen miettinyt tätä tilannetta päässäni. Kerrannut käsikirjoitusta tunteja. Ainoa päässäni hakkaava asia on kuitenkin tuo kysymys.
- En tiedä, mistä puhut.
- Kyllä, herraseni, kyllä sinä tiedät.
- Annie, mitä olen tehnyt väärin? Voin kyllä selittää kaiken.
- Lopeta selittäminen ja tunnusta vaihteeksi. Löysin ne viestit.
En vieläkään kykene katsomaan häntä. Kuulen hänen vain liikahtavan levottomasti.
- Se ei ole, mitä luulet.
- Mitä helvettiä se sitten muka oli!
- Hän ei merkitse minulle mitään, en halua loukata sinua.
- Siinä tapauksessa epäonnistuit.
- Anteeksi. Hänen äänensä on hiljainen ja hän lähtee kävelemään minua kohti. Minäkin nousen.

Hän yrittää tulla lähelleni, mutta nostan toisen köteni torjuvasti hänen tielleen. Hän aikoo siirtää käteni syrjään, mutta estän sen. Käännän katseeni pois päin.
- Älä, koske.
- Anna minulle mahdollisuus.
- En pysty, en vain pysty siihen enää.
- Annie rakas...
- Lopeta.
- Rakastan sinua.
Se oli viimeinen pisara. En kykenisi enää hillitsemään itseäni. Haroen hiuksiani, yritän laskea kymmeneen. Kävelen ympäri huonetta, kunnes pysähdyn hänen vierelleen.

- Rakastat! Niin varmaan. Olen ollut sinulle pelkkä leikkikalu. Vain pieni kokeilu. Et sinä välitä minusta. Sinua ei kiinnosta rakastanko sinua vai en. Sinua ei kiinnosta särjitkö sydämeni. Sinulla ei ole mitään oikeutta käyttää noita sanoja, koska et selvästikkään ole tosissasi. Minä luotin sinuun. Luotin siihen, että haluat vain parastani. Luulin, että odotat "oikeaa hetkeä". Rakastelin kanssani vain, koska muuten olisit menettänyt minut. Koska en muuten olisi kuunnellut sinua. Teit sen vain saadaksesi pitää minut itselläsi. Petit minut. Olet lipevin, inhottavin ja epärehellisin mies jonka olen koskaan tavannut! Olen kohotttanut sormeni ja osoitan sillä syyttävästi kohti Isaacin selkää. Hermostuneen oloisesti hän hipelöi toista kyynärvarttaan. Huokaisten syvään hän käännähtää ja astuu luokseni. Hän ottaa tärisevät käteni omiinsa ja katsoo minua syvälle silmiin.

Hetken.

Vain hetken he seisovat siinä.

Hetken he katsovat toisiaan.

Nähden häivähdyksen menneestä.

Häivähdyksen valoa.

Mutta se tuikahdus katoaa pimeään

Kosketus kylmenee.

Eivätkä he enää voi katsoa tosiaan.

Eivät voi katsoa tuntematta sitä jäätä.

Muuria, joka heidät erottaa.

- Pysy kaukana minusta!

Isaac näyttää hetken hämmentyneeltä. Sitten hän ottaa muutaman askeleen taaksepäin ja kasvoille kohoaa vihainen ilme. Olen heilauttanut käteni ylös, en tahdo häntä lähelleni. Hän on tehnyt liian paljon pahaa. Pahaa minulle. Katson häntä jäätävästi sivuuttaessani hänet.
- Älä kuvittelekkaan, että antaisin anteeksi.

Viha.

Tunteista vahvin.

Se täyttää joka solun.

Ja kun se on kietonut syleilyynsä, et pääse pakoon.

Sinun on vain suunnattava se jonnekkin.

Kanavoitava pois.

Sinne, missä se aiheuttaa eniten vahinkoa.

Aiheuttaa eniten nautintoa.

Purkautumisen jälkeen ei ole iloinen.

On vain tyhjä.

Vain kuori, josta on puristettu kaikki ulos.

Se kaikki paha on puristettu toiseen ihmiseen.

Tietämättä, ansaitseeko toinen sen.

Ansaitseeko tulla vihatuksi?

- Minun on puhuttava kanssasi. Näen hänen kääntyvän ja hymyilevän minulle.
- Hei Annie, mistä on kysymys? Astun lähemmäs häntä. Yritän pitää ääneni rauhallisena.
- Tiedän Isaacista. Silmiä räpäyttämättä tuijotan hänen sinisiä silmiään.
- Anteeksi, en nyt oikein ymmärrä...
- Kyllä sinä ymmärrät, paremmin kuin kukaan muu.
- E-en tiedä mistä puhut. Kuulen hänen siirtyvän askeleen taakse päin.
- Miten sinä saatoit! Korotan ääntäni ja tunnen silmieni kipunoivan vihasta. Elsa näyttää säihkätäneen. Hän vilkuilee sivuilleen kuin satimeen jäänyt eläin. Hetken tekisi mieli vain antaa tytön olla, mutta kun katson hänen täydellistä ihoaan, täydellisiä huuliaan. Kun katseeni osuu noihin suoriin hampaisiin ja suloisiin silmiin, tunne kateuden pistoksen sydämessäni. En ihmettele, miksi Isaac lankesi häneen. Hänhän näyttää aivan mallilta.

- Sinulla on suhde Isaacin kanssa.
- Siis mitä!
- Kuulit kyllä.
- Ei ole totta! En edes tunne häntä kunnolla!
- Älä jaksa valehdella.
- Ei, olen tosissani!
- Niin varmaan! Tiedän kaiken teidän pikku salaisuudestanne.
- Annie, kuuntele! Minä en koskaan...
- Ole hiljaa, tiedän vallan mainiosti, mitä olet tehnyt tai jättänyt tekemättä. Minulla sen sijaan on pari valittua sanaa sanottavana! En tiedä motiivejasi, en tiedä, kumpi oli syypää mihinkin. Mutta se ei minua kiinnosta. Se, mikä minua kiinnostaa on vain se, että sinä et enää koskaan, ikinä tee kenellekkään näin. Et enää koskaan tee kenellekkään mitään tällaista. Sillä sinä olet ilkein ämmä, jonka olen koskaan tavannut. Olet julmin ja säälittävin olento maanpäällä. Ja toivon, ettet yritä selitellä tekoasi, sillä mikään selitys ei koskaan korvaa sitä menetystä, jonka olen sinun takiasi joutunut kärsimään. Älä enää koskaan yritä puhua minulle, älä yritä pyytää anteeksi, sill ätiedän, ettet kadu. Ja jos uskaltaudut tarpeeksi lähelle minua, voin luvata, ettet kävele moneen kuukauteen. Parasta olisi, että pysyisin pois näköpiiristäni. Sillä en voi luvata, etten sopivan tilaisuuden tullen muokkaa tuota suloista naamavärkkiäsi uuteen uskoon!

Pälyilen hänen silmiään, yrittäen nähdä hänen lävitseen. Kuitenkin kaikki, mitä näen on vain pelkoa ja hämmennystä. En näe vilppiä, hän vaikuttaa rehelliseltä. Kuitenkin jokin suurempi voima huutaa minulle, että hän valehtelee. Minä tiedän nyt. Minä näin ne sähköpostit, minä näin runot. Ja tiedän, että tuo nainen on satuttanut minua enemmän kuin kukaan, jonka olen tuntenut näin vähän aikaa. Ja kun hän säikähtyneen näköisenä yritää paeta kohti nurkkaa, astun askeleen taaksepäin. Luon häneen vielä yhden, tuohtuneen silmäyksen ennen kuin lähden kävelemään kohti portaita. Tunnen hänen katseensa selässäni. Ja tekisi mieleni huutaa enemmän.

On vaikea huutaa.

Huutaa ilman sanoja.

Huutaa ilman ääntä.

Ilman yhteistä kieltä.

Kiljua tuskaansa ulos.

Kun toinen ei tunnu ymmärtävän.

Kun jotenkin tuntuu, että se on väärin.

Jollain tavalla se ei auta.

Se vain suolaa haavoja.

Antaa veren virrata punaisena.

Piikkilangan puristua kylkiin.

Tuntuu, kuin nielisi lasinsiruja.

Vaikka haluaa vain hengittää.

Poistaa myrkyt ilmasta.

Tuulettaa.

Silti nostaa katseensa.

Toivoo toiselle vain pahaa.

Vain kärsimystä.

Ei elämää.

Ei elämää, kun ei itsekkään enää elä.

Ei pyty hengittämään.

Tuntuu kuin kuolisi.

Eikä pääsisi taivaaseen.

Ei edes helvettiin.

Kuin leijuisi välitilassa.

Odottamassa tuomiota.

Pelossa.

Yksin.

Eikä kukaan edes kerro.

Ei kerro, miksi.

Miksi on yksin.

Yksin pimeässä.

Ja ainoa asia, mitä haluaa tehdä.

Haluaa tuskaa.

Tuskaa toisille.

Että kaikki kärsisivät.

Vuotaisivat verta.

Että piikkilanka puristuisi kaikkien kylkiin.

Että kaikki nielisivät lasinsiruja.

Jotta kaikki kokisivat edes osan siitä kivusta.

Osan kivustaan.

On myöhäinen ilta. Kyyneleet ovat lopettaneet virtaamisen. Tuntuu, kuin olisin vuotanut kuiviin. Itkenyt ulos kaikki tunteeni. Etten enää jaksaisi olla koskaan iloinen. En edes vihainen tai surullinen. Kuin minusta olisi imetty kaikki tunteet ja jätetty kuori maan päälle. Tyynyliinassani on viisitoista raitaa. Huoneen katossa on neljäkymmentä ohutta lankkua. Olen maannut tässä kuusi tuntia, neljäkymmentäkuusi minuuttia ja kaksi sekuntia. Kolme. Neljä. Viisi. Liian kauan. Liian monta tuntia yksin. Hiljaa. Kuin hylättynä. Edes Armel ei ole tullut juttelemaan. Ja minä haluaisin puhua. Haluaisin edes jonkun kuuntelevan minua. Haluaisin kertoa siitä pahastaolosta sisälläni. Haluaisin jonkun säälivän minua. Säälivän. Silittävän hiuksiani. Kertovan, etten ole tehnyt mitään ansaitakseni tämän. Ja samassa kuulen hiljaisen äänen ovelta.
- Hei.
Avaan silmäni. Tällä kertaa tunnistin hänen äänensä.
- Mitä teet täällä, luulin, että lähdit Elsan ja Lunan mukana monta tuntia sitten.
- Meidän pitää puhua.
- Mitä sanottavaa sinulla on? Toivottavasti et tullut vakuuttelemaan ystäväsi syyttömyyttä, sillä en usko sanaakaan. Kohottaudun sängllä ja näen Théon nyökkäävän.
- Tämä ei liity Elsaan. Tai siis tavallaan liittyy, sillä Elsa ei lähettänyt niitä viestejä Isaacille. Eikä Isaac lähettänyt niitä Elsalle. Elsa ei liity tähän mitenkään.
- No kuka sitten lähettelee "Ellyn" sähköpostista rakkausrunoja? Sanoppa se.
Ja kuin kala kuivalla maalla hän aukoo suutaan.

Ja hän katsoo minua tummilla silmillään. Ja hän pyytää anteeksi kääntyessään. 

- En pysty tähän vielä. Niin hän sanoo kävellessään olohuoneen poikki aulaan. Hän ei sano sitä minulle, hän sanoo sen itselleen. Ja hän päättää, että kertoo sen silloin kun he molemmat ovat paikalla. Koska hän ei osaisi selittää, mutta Isaacin olisi pakko. 

Sitten hän katoaa pimeyteen.

Merellä keinuu valo.

Se loistaa kertoen vaarasta.

Tästä alkaa vaaravyöhyke.

Tämä kertoo, milloin ei ole järkevää enää jatkaa.

Miksei rakkaudessa voi olla merkkivaloja?

Tai sitten ne ovat vain niin himmeitä.

Niin himmeitä, ettei niitä näe.

Ja vasta kun huomaa rannan jääneen kauas taakse.

Vasta silloin tajuaa olevansa vaarassa.

Mutta silloin.

Silloin on jo yleensä liian myöhäistä.

--------------------------------

Eipä oikeastaan mitään muta, kuin että paransin kuvan laatua tähän osaan. 

Viimeinen kuva oli "ylimääräinen". Mutta kun eksyin nappaamaan sen, niin olihan se pakko tähän osaankin laittaa. Pelleilin pelilläni, kun huomasin nämä punaisen härvelssönit vedessä ja nappasin muutaman kuvan :D Aika hieno, vaikka itse sanonkin.

Hmm... Mitäköhän tuon Théon piti kertoa?