Osa 6 - Menneisyys

- Et voi olla tosissasi!

Olemme kävelleet kahden kohti keskustaa. Appaloosa Plaintsin suurimmat, kauneimmat ja kalleimmat talot sijaitsivat tällä alueella, jos mukaan ei lueta valtavia maatiloita. Heti saavuttuamme tälle paikalle Armel oli lähtenyt kuljeksimaan kohti suurta, harvinaisen nykyaikaisen näköistä taloa. Se erottui selvästi muista alueen taloista jo ulkoisesti. Siinä ei ollut arvostettu muuten niin luontoa mukailevaa ja harmoonista asuinalueen tyyliä, vaan talo oli kuin suoraan uusimmasta joka kodin kuvalehdestä. Jollain tavalla kuitenkin pidin siitä, kun en ajatellut sitä maalaismaiseman turmelijana.

- Olen täysin tosissani. Lisäksi sinun kannattaisi tulla pois sieltä tieltä. Täällä kulkee autoja.

- Olemme Appalossa Plaintsissa! Liikennettä on vähemmän kuin Saharan hiekkaerämaassa!

- Tulisit nyt kuitenkin pois sieltä.

Nakkelen niskojani, mutta astelen jalkakäytävälle Armelin taakse. Hän hymyilee valloittavasti ja luon häneen nopean vilkaisun kulmieni alta. En todellakaan antaisi hänen alkaa pompottaa minua, en ole mikään koira. Minä en tee asioita tai anna asioita anteeksi pienestä palkinnosta. Tässä esimerkissä hymystä. Tunnen käden kiertyvän vyötärölleni.

- Lopeta!

- Olet suloinen mököttäessäsi.

Tuhahdan ja hän irrottaa otteensa, tai itseasiassa pikemminkin siirtää kätensä minun käteeni.

- Mennäänkö sisälle?
Ja minun on pakko vastata myöntävästi.

Käsi toisen kädessä.

Hellästi.

Pitäen kiinni.

Pitäen kiinni, ilman pakottamista.

Kykenee uskomaan.

Tietämään, että toinen ei karkaa minnekään.

Hän ei ole lähdössä.

Ja aikaa.

Sitä ei ole liian vähän.

Tarpeeksi.

Mutta ei koskaan liikaa.

Nyt on tehty tilaa hetkelle.

Hetkelle aloittaa uusi elämä.

Yhdessä.

Kunnes kuolema heidät erottaa.

Askeleeni kaikuvat minimalistisesti sisustetussa aulassa. Pälyilen ympärilleni jokseenkin jännittyneenä. On sanoinkuvaamattoman hiljaista. En tiedä, uskallanko edes hengittää. Armel seisahtuu vierelleni ja katselee hymyillen hämmästynyttä ilmettäni. Toinen käteni on lennähtänyt huomaamattani suuni eteen. Armel tarttuu siihen hellästi ja ohjaa sen pehmeästi alas.
- Pidätkö tästä?
Annan katseeni kiertää pitkin avointa huonetta. Vasemmalla näen nurkkaan sijoitetun pienen oleskelutilan ja ruokasalin. Edessäni kohoavat kauniin valkoiset kierreportaat. Kävelen niitä kohti antaen käteni kulkea metallisella pinnalle. Olkani yli vilkaistessa näen oven, joka luultavasti johtaa ulkoa tunnistamaani autotalliin. Kierreportaiden vieressäkin on ovi. Raotan sitä ja näen todella kalliin oloisen kylpyhuoneen. Laatat suorastan hehkuvat auringonvalon osuessa niiden kirkkaan valkoisille pinnoille. Suljen oven ja käännähdän kohti takanani seisovaa punapäätä.
- Rakastan tätä.

Yläkertaan johtavien askelmien kiipeäminen tuntuu kevyeltä. Kuin olisin pilvi liitelemässä taivaankannella. Hymyni ylettyy korviin lipuessani pitkin puista lattiaa kohti ensimmäistä ovea. Sen takaa paljastuu toinen kylpyhuone, hieman edellistä kookkaampi. Suunnatessani lähes kierreportaiden takana sijaitsevalle ovelle Armel tarttuu käteeni.
- Älä.. Älä mene sinne.
- Miksi?
- Älä nyt vain mene.
Rypistän kulmiani mutta irrotan käteni ovennupilta. Sen sijaan, että jäisin väittelemään ja kyselemään, avaan viimeisen oven.
- Onko... Onko tämä meille?
- Tietenkin, hupsu.
Hyvin vaalean maitokahvin väriset tapetit kiertävät koko huoneen. Makuuhuone on valtaisa, kattaen lähes puolet yläkerran pinta-alasta. Astahdan sisälle ja tunnen käsien kiertyvän vyötäisilleni. Pehmeät huulet painuvat kaulalleni ja huokaisen hiljaa.
- Kaikki on meille.

.
Yö on laskeutunut Appaloosa Plaintsin vehreille nurmille. On hiljaista ja huoneemme on verhonnut pimeyden silkkinen verho. Tai ei sentään pimeyden, sillä pöydällä loistavasta kynttilästä loistaa pientä, mustuutta rikkovaa valoa ympärillemme. Koristetyynyt on heitetty mytyksi nurkkaan ja peitto potkittu jalkopäähän. Makaamme vierekkäin, liki toisiamme. Sormemme ovat painuneet lomittain, kuin tanssisimme.
- Huomenna meillä on koko päivä aikaa toisillemme.
- Lupaatko?
Armel hymyilee kysymykselleni. Hän vastaa painamalla huulensa korvalleni ja kuiskaamalla hiljaa yöhön ainoan asian, jonka tosissani halusin kuulla.
- Tietenkin, rakkaani. Tietenkin.

Ja hän katsoo toista loistavin silmin.

Piilottaen epävarmuutensa.

Kädet hapuilevat paikkansa luottavaisina toisen luo.

Huomenna.

Huomenna se tapahtuisi.

Ja hän uskaltaisi.

Ja hän toivoisi.

Hän toivoisi, ettei mikään tulisi heidän väliinsä.

Ei mikään.

Ei koskaan hajottaisi heitä.

Riistäisi heitä erilleen.

Mutta toive on turha.

Toiveita ei ole tehty toteutettaviksi.

Mutta koettelemukset ovat tehty koettaviksi.

Pitää kokeilla, kestääkö se.

Vai hajoaako se pienimmästäkin hipaisusta.

Aurinko on saavuttanut puolimatkan taivaankannella jo tunteja sitten. Kokonainen päivä, ja pyh! Mokoma oli varannut aikaa kiireisestä kalenteristaan vain iltapäiväksi. Aamun olin käyttänyt laittautumiseen, tai pikemminkin oikeanlaisen mekon metsästämiseen. Ja kenkien, totta kai! Matalakorkoiset sandaalini painavat hivenen jalkoja, harkitsen niiden pois ottamista. Miksei Armel voisi jo tulla? Olen odottanut varmasti pyhän ikuisuuden! Hetken aikaa aion jo tosissani potkaista typerät korkokengät sinne, minne valo ei paista kirkkaimpana päivänäkään, mutta samassa kuulen ulko-oven avautuvan. Viimeinkin hän on tullut. Menisimme yhdessä syömään, meillä olisi hauskaa ja me nauraisimme. Sipaisen vapaina leijuvia hiuksiani ja hymyilen ajatukselleni.
Tästä illasta tulisi kaunis.

Jännitys.

Suurempi kuin mikään muu.
Silmien edessä hän.
Kuin enkeli.
Hymyillen.
Minulle, toivon.
Taskun pohjalla lahja.
Lahja hänelle.
Pyyntö.
Ja se kutkuttava tunne.
Jos hän nakkaisi sen menemään?
Käskisi kääntymään.
En saisikaan sivellä hänen vaaleita hiuksiaan.
Toivon, ettei niin käy.
Mutta onni ei kuulemma ole ikuinen.
Mutta toivon sen kantavan vielä sen hetken.
Niin kauan, että hän suostuisi.

- Näytät kauniilta.
- Kiitos.
Tunnen hennon punan leviävän kasvoilleni. Lasken katseeni alas antaen hiusteni valahtaa silmille.
Ne kutittavat hellästi poskipäitäni. Armel vetää minut luokseen ja suutelee minua huulille.
- Lupaan, että tästä illasta tulee ikimuistoinen.
Hymyilen kainosti ja käteni etsiytyvät hänen käsiinsä.
- Olisiko meidän jo aika lähteä?
- Aika ei rajoita meidän kulkuamme, mutta voit olla oikeassa.
Naurahdan kämmenselkääni. Seuraan häntä portaiden alapäähän. Punainen hiuskuontalo sojottaa pystyssä. Kehossani virtaa iloa, jollaista en ole kokenut pitkään aikaan. Epätietoisuus on väistynyt taka-alalle, niin omasta terveydestäni kuin tämän suhteen kestävyydestä. Tunnen olevani varma, varma hänen kanssaan. Ja kun hän tarttuu minuun pihatiellämme ja pyöräyttää minut ympäri, näen pilvien katoavan taivaan rantaan. Viimeistenkin pilvien.

Jos saisin elää yhden päivän elämästäni uudestaan. Jos yksi päivä pitäisi poimia muiden joukosta. Jokin minulle erityinen. Valitsisin juuri tämän päivän, sillä tämä, juuri tämä päivä on se päivä. Päivä, jonka vietin kanssasi. Aivan uudella tavalla, ilman pelkoa. Vain rakkauden keskellä. Et voi kuulla ajatuksiani, mutta tiedän, että sinä ymmärrät kaiken. Sinulle minun ei tarvitse selittää. Voin hengittää vapaasti tuoksuasi. Vaniljaa, hiuksissasi ja kehossasi. Suudelmasi maistuvat leivonnaisilta. Tulkitset minut aina oikein. Kun kuljen edessäsi nyt, minun ei tarvitse vilkuilla koko ajan taakseni. Tiedän, että otat minut kiinni. Et häviä, vaikken katsoisi. Jalkakäytävän pinta vaihtuu haalistuneeksi asvaltiksi ja sitten taas takaisin harmaanruskeiksi laatoiksi. Hymyilemme. Hymyilemme, koska olemme onnellisia. Hän tekee minut onnelliseksi pelkällä läsnäolollaan. Tartun Armelin käteen. Katseemme viipyvät toistemme kasvoilla pitkään, kunnes lähes horjahdan kohti ojan penkkaa. Pysyn kuitenkin pystyssä, kiitos seuralaiseni nopean reaktio kyvyn.

- Huimaako?

- Ei, astuin vain väärin.

Hieman huolestuneen silmäyksen jälkeen Armel liu'uttaa kätensä takaisin omaani. Nyt hän puristaa sitä jopa aavistuksen tiukemmin, mutten sano mitään. Antaa hänen huolehtia, jos niin haluaa.

Ravintolassa on hiljaista. Kauimmaisessa nurkassa istuu yksi iäkäs pariskunta, mutta he ruokailevat hiljaisesti. On ihanaa istua ulkona syömässä ilman, että pyötäseurueelle täytyy huutaa täyttä kurkkua saadakseen asiansa selvitetyksi. Katulampun valo loistaa välillä hieman särähtelevää valoa hämärtyvään iltaan. Enää muutama tunti auringonlaskuun. Olemme istuneet hiljaa ja tuijotelleet toisiamme silmiin. Aina huomatessamme sen, käännämme hämmentyneinä katseemme pois.

Kun lopulta uskallamme avata suumme, keskustelumme on iloista. Ei vaivautuneita hiljaisuuksia. Niin paljon asiaa, että ruoka jäähtyy. Loistokkaat ravintola-annokset eivät kuitenkaan maistu sen ihmeellisemmältä kuin pikaruokapaikan hampurilainen kaan. Emme kumpikaan kykene keskittymään ruokaan. Näen vain hänet. Jos minulta kysytään myöhemmin, mitä söin tai missä istuimme, minulla ei luultavasti olisi asiasta minkäänlaista käsitystä. Mutta jos joku kysyisi, montako kertaa Armel hymyili minulle tai montako kertaa sormemme hipaisivat toisiansa pöydän alla, osaisin taatusti vastata. Se ei olisi minulle ongelma, ei koskaan.

Ravintolan ulkopuoli on suloinen. Punertavat tiilet ja vanhaa loistoa hehkuvat lamput luovat tunnelman, jota on vaikea kalastaa muualta. Armel pyöräyttää minut ympäri. Ei kerran, vaan kahdesti. Nauran kuin pikkutyttö. Painaudun hänen rintakehänsä lämpöä vasten. Sydän lyö voimakkaasti mustan kauluspaidan alla. Astun askeleen taaksepäin. Olemme silti vielä lähekkäin ja tunnen jopa hänen hengityksensä.

Seisomme siinä, kahden. Kuin koko universumi olisi pysähtynyt ja katsoisi vain meitä. Vain meitä. Hänen silmänsä välkkyvät ilta-auringossa. En kyennyt irrottamaan niistä katsettani, ei niin, että olisin halunnutkaan. Vaikka hetki oli kaunis, tunsin kenkien puristavan jalkojani. Se ei kuitenkaan rikkonut lumousta, sen teki jokin muu. En aluksi huomioinut tai huomannut sitä. Armelin kädet selälläni. Ne painoivat liian kovaa, jotenkin... Ei, en osaa selittää. Se oli jäykkää. Hän vaikutti hermostuneelta, todella hermostuneelta. Taika oli poissa.
Tai ei. Se säilyi. Kipinä hengitti jossain meidän välillämme. Vaikka tahattomasti tukahdutimme sitä kokoajan, se pysyi. Erkanemme hitaasti. Irtosoran rasahtaa korkoni alla. Hengityksemme on pinnallista ja puristan käteni kylkiini. Armel aikoo selvästi sanoa jotain, mutta ääntä ei tule. Hänen päänsä painuu ja katse laahaa asfaltin pinnalla. Kasvojen kohotessa kohti minua pisamaiset posket punertavat hennosti. Hän hengähtää syvään.
- Anicette, olemme tunteneet niin vähän aikaa. Aluksi sinä... Sinä et huomannut minua. Et sillä tavalla. Mutta minä huomasin sinut. Loistit kuin tähti. Sinä iltana, kun tiemme kohtasivat... En ollut silloin onnellinen, enkä onneton. Olin tyhjä. Arki oli raadellut minut ja pusertanut kaikki tunteeni ulos. En enää tiennyt, millaista oli nauraa onnesta tai itkeä surusta. Sinä sait minut aluksi itkemään. Olin sinulle vain ystävä. Se tuntui pahalta, hyvin pahalta. Mutta kun eksyit luokseni sait minut nauramaan. Olen onnellisempi kuin koskaan. Ja vaikka elämä eletään vain kerran, enkä voi vetää sanojani takaisin. En voi palata menneeseen. Vaikka voisinkin, tekisin aina samoin. Ottaisin sinut mukaani. Etsisin sinut vaikka Timbuktusta. Haluaisin sanoa kulkevani vuorten, jään ja tulen läpi vuoksesi, mutta se kuulostaisi aivan liian kliseiseltä. Etkä sinä ansaitse kliseitä. Pyydän sinua kuitenkin kestämään tämän yhden. En osannut muotoilla sitä paremmin.
Nielaisen. Olen koko ajan ollut hipihiljaa. Minua itkettää, enkä tiedä miksi. Olen puristanut käteni sydämelleni. En tiedä mitä hän aikoo sanoa. Tai ehkä jokin osa minussa sen arvaa. Se pieni, nyrkkini kokoinen sykkivä osa vasemmalla puolella rintakehääni. Ehkä se osaa jo arvata.
- Anicette, olet ainoa asia, minkä vuoksi haluan enää hengittää. Jos et halua minua, kuihdun pois. Olen olemassa vain sinulle, sinun vuoksesi. Tekisitkö minut onnelliseksi ja tulisit vaimokseni?

Joskus elämässä on hetkiä.

Hetkiä, kun on onnellinen.

Sitten on hetkiä.

Hetkiä, kun on niin onnellinen, ettei voi hengittää.

Sitten on sellaisia hetkiä.

Hetkiä, kun on niin onnellinen, että maa pettää alta.

Ja sitten on tämä hetki.

Hetki, jota ei voi kuvailla sanoin.

Kun on niin onnellinen.

Niin onnellinen.

Henkeäsalpaavaa.

Puhdaqsta rakkautta.

Kuin lentäisi.

Kuin suutelisi.

Ei.

Parempaa.

Kaunein tunne, mikä koettavissa on.

Kerro se miljoonalla.

Saat juuri tämän tunteen.

Ravintolan vastapäisessä rakennuksessa tummatukkainen nainen pudistaa päätään. Huokaisten hän painaa rystysensä työpöydän reunaa vasten. Hän raottaa sälekaihtimia, ihan vain varmistaakseen sen olevan totta. Nipistäen huulensa yhteen nainen kuiskaa tupakan katkuiseen hiljaisuuteen lauseen:

- Tämä ei todellakaan kuulunut suunnitelmiimme...

Tulevaisuus on avoin.

Kaunis.

Upea.

Ja jaettu.

Toisin kuin menneisyys.

Jonka luulee jo selättäneen.

Tähdet tuikkivat tivaan kannelta.

Rakkaus on käsin kosketeltavaa.

Aika on pysähtynyt.

Ja siinä hetkessä.

Siinä hetkessä  menneisyys saavuttaa.

Kiskaisee takaisin kiemuroihinsa.

Huitaisee tulevaisuuden kauas pois.

Särkee sen kuin lasiesineen.

Ja jättää sirpaleet kimmeltämään aamuauringossa.

- Mimosa Sember?
Naisääni. Ääni, jota en olisi koskaan uskonut kuulevani uudelleen.

- Pelkään pahoi, että sinun on lähdettävä meidän mukaamme.

----------------------------

Ei tänänä taas muuta, kuin että ANTEEKSI!
En yltänyt siihen upeaan tunteeseen mitä tavoittelin ja tekstit jäivät lyhyiksi ja ja... Nyyh.

No, kommenttia kehiin ;D Kysymyksiä ihan vain sitä helpottaakseni:

1. Pääseekö tämä parinkunta alttarille asti?

2. Keitä nämä salaperäiset naiset olivat?

3. Kuka on Mimosa Sember?

Kiitos kaikille, jotka jaksoivat lukea tänne saakka :D