(Tämä ei liity millään tavalla Anicetten tarinaan :D)
- Tämä on niin väärin!
- Älä korota ääntäsi, se ei auta sinua mitenkään.
- Kaikki muutkin ovat menossa sinne! Kaikki, ihan kaikki!
- Aivan sama vaikka koko maailman muu väestö olisi ryhmittäytynyt sinne! Sinä et ole menossa.
- Mutta äiti...
- Nyt suu suppuun! Me emme enää keskustele tästä.
Vedän kiivaasti henkeä ja kohottaudun seisomaan. Kun siirrän käteni pois etureisiltäni, näen punoittavat kynsienpainaumat lähes puhtaan valkealla iholla. En yksinkertisesti voi käsittää tätä! Kohotan katseeni kohdatakseni äidin vaativan tuijotuksen. Yhdet juhlat, yhdet. Nyt on sentään loma.
- Miksi ei, miksi en saa mennä?
- Olet vasta 17...
- Eli melkein täysi-ikäinen ja erittäin kykenevä huolehtimaan omasta itsestään.
- Minähän olen viettänyt teidän kanssanne jo koko päivän.
- Lisäksi valitsemasi vaatekappaleen kangaskuluissa on säästetty, jonka vuoksi näytät halvalta huoralta kekkuloidessasi mokomilla tikkukoroilla vain taittaaksesi niskasi ennemmin tai myöhemmin.
Ei hän voinut tietää.
Se satutti silti.
Ei hän sitä tarkoittanut.
Se satutti silti.
Mutta...
Se sattuu yhä.
Kun sydän on vereslihalla.
Muistot tahrattu.
Huora!
Niin he huusivat.
Ja niin he nauroivat.
Ja se satuttaa yhä.
Sillä minulla on arvoni.
Arvo, joka jo kertaalleen minulta riistettiin.
- Älä kiroile Luojamme päivänä!
- Ja vitut minä sinusta ja sinun...
- Nyt riittää!
- Sinä paholaisestä siennyt olento! Tänään pitäisi olla aika rauhallisen, kristillisen juhlan ja sinä haluat vain juosta rappiollisten tovereidesi kanssa ulkona sirkuttamassa kaiken maailman pojannulikoille!
- Thomas ei ole mikään pojannulikka!
- Thomas ei ole mitään sen parempaakaan!
Olen turhautunut, vihainen ja väsynyt tähän riitaan. Pidättelen kyyneleitä ja vilkaisen vielä kerran äidin ilmeettömiä kasvoja. Niin katkera, niin karkera kuin ihminen voi olla.
- Olet arestissa loppiaiseen saakka. Älä kuvittelekkaan hipsiväsi minnekkän, ovesi on lukossa huomisaamuun saakka. Toivottavasti olet silloin tullut järkiisi ja tajuat kiittää minua.
- En koskaan!
Kuulen oven sulkeutuvan ja avaimen kääntyvän lukossa. Kaikkialle on laskeutunut rikkoutumaton hiljaisuus. Lopulta sen kuitenkin särkee oma nyyhkytykseni. Tämän piti olla se ilta. En pääsisi näkemään Thomasta, en saisi sivelä hänen pehmeää ihoaan ja sukeltaa hänen kirkkaansinisiin silmiinsä. En saisi yhtään mitään.
Sirpaleina.
Kaikki pieninä kiteinä.
Palasina, joita oli mahdotonta saada enää yhteen.
Kun rakkaus on niin haurasta.
Kun ei ole nähnyt toista viikkoihin.
Kun ei tule näkemään tätä kuukausiin.
Kun tuntuu kaiken toivon olevan menetetty.
Ei tahtoisi luovuttaa vielä.
Mutta onko muita mahdollisuuksia?
Kun rakkaus on niin haurasta.
Kun ei ole nähnyt toista viikkoihin.
Kun ei tule näkemään tätä kuukausiin.
Kun tuntuu kaiken toivon olevan menetetty.
Ei tahtoisi luovuttaa vielä.
Mutta onko muita mahdollisuuksia?
En jaksa enää tuntea mitään, en jaksaisi enää edes ajatella. Kyyristyn sohvalleni ja yritän etsiä ratkaisua, jota ei välttämättä edes ole. En osaa tiirikoida, netti on ollut poikki jo viikon, joten en voisi etsiä ohjeita sieltäkään. Vaikka onnistuisin tiirikoimaan oven auki, en pääsisi livahtamaan äitini ohitse. Hän varmasti valvoisi vielä pitkään olohuoneen sohvalla ennen kuin nukahtaisi paikalleen, vain herätäkseen pienimpäänkin rasahdukseen. Ei, en pääsisi huomaamattomasti ohittamaan häntä, se ei vain olisi mahdollista. Entä jos vetoaisin vessahätään ja heti oven avauduttua juoksisin ulos ja suorinta tietä Michaelin talolle juhlimaan? Ei, ei se kävisi.
Vaihdan epätoivoisena ja turhautuneena asentoani. Äiti lähtisi autolla perääni ja repisi minut hiuksista autoon syyttäen kaikkia ystäviäni pakanoiksi ja soittaisi poliisit. Minulla ei oikein ole vaihtoehtoja, äiti ei saisi huomata lähtöäni.
Käännän katseeni kohti työpöytää ja näen sen pinnalle kasautuneen pölykerroksen, pyhien jälkeen pitäisi siivota. Lakanat pitäisi vaihtaa ja tuulettaa... Tuulettaa?
Ikkunaa ei voi lukita.
Jouluyö, juhla yö.
Miksi et voi päästää minua?
Haluaisin olla kuin komeetta.
Kieppua ja luoda valoa ympärilleni.
Kukaan ei voisi määrittää liikettäni.
Ja kun joku huomaisi minut.
Näkisi loisteeni taivaankannella.
Hän saisi toivoa.
Ja minä kuulisin toiveen.
Tekisin kaikkeni sen eteen.
Mutta minä en ole komeetta.
En toteuta toiveita.
En kiepu vapaana tähtitaivaalla.
En loista kirkkaasti.
Minut vangittu ja kahlehdittu maankamaralle.
Ilman omaa tahtoa.
Ilman oikeutta ajatella.
Ilman mahdollisuutta lentää.
Mutta nyt minä riistäydyn kahleistani.
Kaikkien muiden nukkuessa.
Minä singahdan muiden tähtien joukkoon.
Ja minä loistan.
Ja minä kiepun.
Nyt aion sulkea rakkaan syliini.
Eikä kukaan voi minua estää.
Ei kukaan voi minua estää.
Korkoni uppoavat pehmeään maahan. mutta eivät sentään kopise. Ei kylläkään sillä, olen jo suhteellisen kaukana kotona, ei korkojeni ääni sisälle kuuluisi. Kuitenkin jokin vainoharhainen osa minua pelkää kiinnijäämistä. Helmani liikehtii ilmavirrassa, olisiko sittenkin pitänyt laittaa pidempi mekko? Ei, nyt ei saa ajatella tällaisia. Tehty mikä tehty. Hidastan vauhtini kävelyksi ja nousen tielle. Vajaat pari kilometria Michaelin talolle. Kenkien remmi hankaa jalkapöytääni. Hengitykseni on kiihtynyttä, raskasta. Ei olisi pitänyt juosta, kun ei ollut edes tarvetta. Pysähdyn pudistelemaan korkoihini takertuneen mudan pois. Kuuntelen sydämeni sykettä ja pysähdyn, silta näkyy jo. Kohotan katseeni tähtitaivalle. Kaikkialla on niin hämäräää, niin kaunista. Samassa näen ihmisen seisomassa sillan luona. Voisiko se olla..?
- Hei.
Hän käännähtää ja kohtaan kauniit, kirkkaan siniset silmät. Hymy nousee meistä kumpaisenkin kasvoille. Menen hämilleni, miten kauan siitä taas olikaan kun sydämeni oli viimeksi pamppaillut tällä lailla. Thomasin pehmeät kädet koskevat leukaani kohottaakseen katseeni takaisin ylös, hänen kasvoihinsa. Nuoren miehen ääni on käheä hänen avatessaan suunsa.
- Minun keijukaiseni, miksi et ole juhlimassa?
- Samaa voisin kysyä sinulta.
Ääneni on hento, kuin kuiskaus. Painaudun lämmintä kehoa vasten ja annan vetää minut vyötäröltä vielä hieman lähemmäs. Siinä me seisomme sylikkäin.
- No menemmekö me juhliin vai emme?
Päästämme irti toisistamme, nyt olisi aika juhlia.
(katkelmia kappalesta Avaruus, alk. Walking in the air)
On allain avaryys ja tähtipolku kauas vie.
On toinen maailma, on hämäärinen tie.
On tähtiaika uus ja taivaansini määränpää
kun pilvet portaisiin vain kevys jälki jää.
Juoksemme.
Sinä niin kaukana minusta.
Niin kaukana, että tekee pahaa.
Tahdon luoksesi.
Tahdon luoksesi nyt.
Minä rakastan sinua.
Enemmän kuin hengittämistä.
Enemmän kuin mitään muuta tässä maailmankaikkeudesta.
Olet ainao, jolla on kyky antaa minulle ilo.
Antaa minulle se, mitä tarvitsen.
Joku jää katsomaan, kuka lentää noin.
Itsekin hämmästyn kun lentää voin.
Annat minulle mahdollisuuden hengittää vapaammin.
Sinulla on oikeus minuun.
Suudellessamme olemme kuin yksi.
Olet niin pehmeä.
Niin lämmin.
Niin rakas.
On jäätä avaruus ja selkääni mä siivet sain.
On kuu niin sininen mun lentomatkallain.
Kosketuksesi saa minut irtautumaan tästä todellisuudesta.
Sen ansiosta kaikki on kaunista.
Kaikkialta tihkuu rakkautta ja ymmärrystä.
Se valuu päällemme.
Peittää meidät alleen.
Sulkee sisäänsä.
Kuutamoon liukenee portaat pilvien
Liukenen itsekin ja leijailen.
Sanat eivät tässä kielessä riitä.
Ei niitä ole tarpeeksi, jotta voisin ilmaista sinun upeutesi.
Kauneutesi määrän.
On aikaa avaruus ja tuhat vuotta hetkinen.
On tähdet kotimaa ja nähdä saan mä sen.
(lainaukset loppuvat)
Minä vain rakastan sinua.
Sinua vain.
Ainoastaan sinua.
Luotan sinuun eniten.
Enkä päästä sinua pois.
Koska olet minulle tärkeä,
Yhtäkkiä kaikki ympärillämme on valkoista. Hän seisoo edessäni niin komeana, utuisen kauniina. En uskalla aluksi liikkua, haukon vain henkeäni ja katson Thomasia. Hän ojentaa kätensä minua kohti ja vetää luoksensa. Käteni hapuilevat pehmeitä hiuksia. Painaudumme vastakkain, tunnen lämpimän hengityksen poskellani. Mekon helma kahisee, kun voimakkaat käsivarret taivuttavat minua alaspäin. Suupieleni kääntyvät ylöspäin. Voisin jäädä vierellesi ikuisiksi ajoiksi.
- Tanssitaan.
Nyökkään ehdotukselle ja antaudun täysin rakkaani vietäväksi.
Pyöritä minua.
Antaudu minulle.
Suutele minua.
Ole minun.
Nyt ja aina.
Ethän luotani lähde?
Ethän minua hylkää?
Ethän.
Nyt on sentään joulu.
Meidän joulumme.
Ja minä rakastan sinua.
Olen sinun.
En luotasi lähde, en sua hylkää.
Sillä en enää osaa irti päästää.
Tunnen huulet omillani ja ennen kuin huomaankaan lämpö on virrannut jokaiseen vartaloni kolkkaan. En voi käsittää, en yksinkertaisesti voi ymmärtää, miten hänestä voi hehkua sellainen määrä hyvyyttä. Vaikka tiedän etteivät ihmiset voi ola täydellisiä, niin sinä olet minulle täydellinen.
Kun vetäydymme etäämmälle toisistamme, tunnen suussani jotain. Thomaskin hipaisee huuliaan ja näen hänen poimivat suustasi kauniin, kimmeltävän sormuksen. Kohotan omankin käteni kasvoilleni ja suustani vierähtää toinen kimmeltävä koru. Siihen on kaiverrettu jotain.
Lupaus ikuisuudesta yhdessä.
Katsomme toisiamme. Thomas hymyilee hämmentyneenä.
- Onko tämä unta?
- Jos on niin en halua herätä enää koskaan.
- Lupaatko?
- Tietenkin lupaan.
Eikä tarvita enempää sanoja. Voimakas rauhan, ilon ja rakkauden aalto pyyhkäisee kehoni lävitse ja saa minut värähtämään. Hymyilen ja toinen valkea hammasrivi vastaa hymyyni.
Nyt kaikki on kohdallaan.
Sormuksen metallipinta on lämmin, kun Thomas pujotta sen hellävaraisesti sormeeni. Pidät kädestäni kiinni ja mietimme, pitäisikö sano jotain.
- Olet keijuni, valoni ja rakkauteni kohde. Rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta tässä maailmassa. Vannon sinulle, että pidän sinusta huolta aina, ikuisuuden jälkeenkin.
Silmäni kyyneltyvät kun tartun käteen, joka hetki sitten piteli omaani. Hopeinen sormus välkehtii kirkkaassa valossa. Ääneni tärisee, en saa itseäni rauhoittumaan.
- Olet soturini, pelastajani ja ainoa, jota rakastan. Vannon, etten koskaan päästä sinua pois luotani, enkä hylkää sinua koskaan. Lupaan antautua sinulle koko tulevan elämäni jokaisena hetken
Täytät ikuisuuden valollasi.
Annat minulle voimaa jaksaa.
Teemme tämän rakkauden nimissä.
Ikuisen valon vuoksi.
Sydämeesi mahtuu omani aukeus.
Murrat voimallasi murheen.
Et päästä valonsädettä karkuun.
Varjoilta pahuudelta suojaat.
Olet minun.
Ja minä olen sinun.
Ikuisesti sinun
Kuvittelinko minä kaiken?
Oliko se unta vai jokin joulun ihme? Pitääkö Thomas minua outona, jos menen puhumaan tästä hänelle? Hengitän syvään ja pyyhkäisen tummanruskean hiuskiehkuran korvani taakse. Värähdän ajatellessani hänen sanojaan, kättän, joka pujotti sormuksen sormeeni. Oliko se oikeasti vain unta?
Vai oliko se joulun taikaa?
Kun ei ole ainoa.
Joku toinenkin pohtii.
Oliko se totta?
Muistaa huulet.
Muistaa rakkauden.
Lausutut valat, jotka leijuvat ilmassa.
Lupaus ikuisuudesta yhdessä.
JA NYT minun pitää tehdä ilmoitus:
Osia ei tule ilmestymään välttämättä edes joka kuukausi. Keväällä alkaa kiireinen kilpailukausi, joka nielee viikonloppuni. Peruskoulun viimeinen vuodenpuolikas ei ainakaan helpota tätä. Jokainen arki-ilta menee treenatessa, joten en todellakaan voi taata tarinan jatkuvuutta ennen lomia koulusta. (pääsiäistä ei lasketa, 5 päiväiset sm-kista nielevät koko loman...) Toivon, että jaksatte odottaa ja kiitän ymmärryksestä :D
PALAUTIT TÄMÄN!!!!
VastaaPoistaPuspuspuspuspuspuspus :* :* :*
<3