Joulustoori + muutama tunnustus

(Tämä ei liity millään tavalla Anicetten tarinaan :D)

 - Tämä on niin väärin!

- Älä korota ääntäsi, se ei auta sinua mitenkään.

- Kaikki muutkin ovat menossa sinne! Kaikki, ihan kaikki!

- Aivan sama vaikka koko maailman muu väestö olisi ryhmittäytynyt sinne! Sinä et ole menossa.

- Mutta äiti...

- Nyt suu suppuun! Me emme enää keskustele tästä.

Vedän kiivaasti henkeä ja kohottaudun seisomaan. Kun siirrän käteni pois etureisiltäni, näen punoittavat kynsienpainaumat lähes puhtaan valkealla iholla. En yksinkertisesti voi käsittää tätä! Kohotan katseeni kohdatakseni äidin vaativan tuijotuksen. Yhdet juhlat, yhdet. Nyt on  sentään loma. 

- Miksi ei, miksi en saa mennä?

- Olet vasta 17...

- Eli melkein täysi-ikäinen ja erittäin kykenevä huolehtimaan omasta itsestään.

- Älä keskeytä! Olet minun 17-vuotias tyttäreni, joka on menossa juhlimaan minulle täysin tuntemattomien nuorten kanssa myöhäisenä iltana. Kaiken kruunuksi tälle epäsoveliaisuudellesi olet valinnut ajankohdan, jonka ihmisten kuuluisi viettää perheensä kanssa...
- Minähän olen viettänyt teidän kanssanne jo koko päivän.
- Lisäksi valitsemasi vaatekappaleen kangaskuluissa on säästetty, jonka vuoksi näytät halvalta huoralta kekkuloidessasi mokomilla tikkukoroilla vain taittaaksesi niskasi ennemmin tai myöhemmin.

Osa 9 - Selitykset

Kun ainut sana minkä sanot.

Kun ainut sana, millä todella on arvoa.

Kun se yksi sana on kaikkesi.

Eikä sekään tehoa.

Ei tehoa, ei tehoa ei.

Sydämesi vuotaa verta.

Sielusi on revitty riekaleiksi.

Osa 8 - Pelko

TÄSSÄ SE ON!

UUSI OSA!

Lukekaa jos tykkäätte ;)

--------------------------------------------------------------------

Kun pahin pelko iskee.

Kun se kiemurtelee ympärillesi kuin kuristajakäärme.

Kun se luo sinuun pitkän katseen.

Ja sen silmistä heijastuu menneisyys.

Pelon silmät ovat yleensä piilossa.

Peileissä.

Väreilevässä vedenpinnassa.

Kameran linssissä.

Ja niiden katse saa muistamaan.

Että historia toistaa itseään.

Aina.

Koko ajan.

Jos et ole tarpeeksi nopea ja pysäytä sitä ensin.

Osa 7 - Sopimus

Uusi osa :) Hyvin sekava, nopeatemoinen ja toivottavasti edes joku hoksaa, mitä tässä yritetään kertoa. Toivotan hauskoja lukuhetkiä :D

------------------------------

- Mitä te teette täällä!
Minulla menee hetki tunnistaa vanhemman naisen kasvot. Vaatetus on niin hämäävä, en olisi koskaan uskonut tapaavani häntä enää. Varsinkaan... Varsinkaan noin peitettynä. Nostan kädet lanteilleni ja tuijotan rauhanhäiritsijöitä kiukkuisesti.
- Mimosa kulta pieni!
- Painu helvettiin Maisy! Mitä edes teet täällä?
- Etsimme sinua, olet ollut kateissa suhteellisen pitkään.
- Anicette, mitä tämä tarkoittaa?
Armel nousee nurmelta ja jää seisomaan taakseni. Hänen pehmeä kätensä lasketuu olkapäälleni ja tunnen lämpimän hengityksen niskassani. Käännähdän ympäri.

Viivästyksiä

Olettekin ehkä huomanneet, että viimeisimmän osan julkaisusta on kulunut jo tovi. Ehkäpä joku on tätä ihmetellytkin, mutta en pane päätäni pantiksi :D 

Fakta on kuitenkin se, että osa ei ole tulossa tällä viikolla.

Osa 6 - Menneisyys

- Et voi olla tosissasi!

Olemme kävelleet kahden kohti keskustaa. Appaloosa Plaintsin suurimmat, kauneimmat ja kalleimmat talot sijaitsivat tällä alueella, jos mukaan ei lueta valtavia maatiloita. Heti saavuttuamme tälle paikalle Armel oli lähtenyt kuljeksimaan kohti suurta, harvinaisen nykyaikaisen näköistä taloa. Se erottui selvästi muista alueen taloista jo ulkoisesti. Siinä ei ollut arvostettu muuten niin luontoa mukailevaa ja harmoonista asuinalueen tyyliä, vaan talo oli kuin suoraan uusimmasta joka kodin kuvalehdestä. Jollain tavalla kuitenkin pidin siitä, kun en ajatellut sitä maalaismaiseman turmelijana.

- Olen täysin tosissani. Lisäksi sinun kannattaisi tulla pois sieltä tieltä. Täällä kulkee autoja.

- Olemme Appalossa Plaintsissa! Liikennettä on vähemmän kuin Saharan hiekkaerämaassa!

- Tulisit nyt kuitenkin pois sieltä.

Nakkelen niskojani, mutta astelen jalkakäytävälle Armelin taakse. Hän hymyilee valloittavasti ja luon häneen nopean vilkaisun kulmieni alta. En todellakaan antaisi hänen alkaa pompottaa minua, en ole mikään koira. Minä en tee asioita tai anna asioita anteeksi pienestä palkinnosta. Tässä esimerkissä hymystä. Tunnen käden kiertyvän vyötärölleni.

- Lopeta!

- Olet suloinen mököttäessäsi.

Tuhahdan ja hän irrottaa otteensa, tai itseasiassa pikemminkin siirtää kätensä minun käteeni.

- Mennäänkö sisälle?
Ja minun on pakko vastata myöntävästi.

Osa 5 - Muutoksia

Aluksi... Osa on kuvaton. Miksi? Koska en ollut tyytyväinen yhteenkään niistä hieman vajaasta tuhannesta kuluneen kahden viikkon aikana näpsimästäni. Okei, olin tyytyväinen muutamaan, mutta niistä ei oikein saanut rakennettua yhtenäistä kokonaisuutta, joten laitoin ne tuonne loppuun. Ihan vain, koska eräs pariskunta on muutamassa niin älyttömän suloinen ;D
Toivottavasti ette nyt syö minua D:

-----------------------------------

Aina kun istuimme kahden, tunsin kolmannen läsnäolon. En voinut rauhoittua, sillä hänen varjonsa laskeutui meidän yllemme. Vaikka aurinko halusikin kohdistaa kaiken valonsa meihin, meidän onneksemme, estä hän sen vapauden tunteen. Isaac, miksi? Miksi katsot minua aina niin vihaisesti. Niin kovin, kovin täynnä pahaa oloa ja lukittuja tunteita. Et ole sanonut sitä vielä, mutta tiedän sen. Haluat minun lähtevän, mutta vaikka olet vihainen, tiedän, ettet ole julma.

Minä haluaisin muuttaa, haluaisin jakaa uuden, yhteisen talon Armelin kanssa. Minä rakastan sitä punapäistä, hentomielistä ja siirappisen romanttista poikaa, miestä. En oikein tiedä, kummaksi häntä kutsuisi. Mutta sen tiedän, että haluan joku päivä kertoa hänelle menneisyydestäni. Haluan jutella hänen kanssaan estoitta. Haluan rakentaa tulevaisuuden hänen kanssaan, mutta tiedän, etten ole valmis. Hänkään ei taida olla. Olemme nuoria, emme valmiita sitoutumaan. Jonain päivänä, jonain kauniina päivänä voimme ehkä istua harmaina ja ryppyisinä pienen mökin kuistilla. Voisimme pidellä toisiamme kädestä ja hymyillä. Jos niin ei käy, jos hän lähtee luotani... Jos niin käy, en enää tiedä mitä ajatella. En usko, että pystyisin jatkamaan sen jälkeen. Hajoaisin varmaan niin pieneksi sirpaleiksi, ettei kukaan enää edes näkisi minua. Tai muuttuisin tomuksi ja kieppuisin tuulen mukana pois, tuntematta ja näkemättä.

Osa 4 - Totuus

En saa unta. Päivän tapahtumat kiertävät päässäni kehää. Istun viileässä huoneessa alusvaatteisillani. Tuntuu pahalta. Kuin jokin olisi lukkiutunut sisälleni. Jokin, josta en pääsisi eroon huutamalla tai itkemällä. Käteni lepäävät sylissäni ja nojaan eteenpäin. Jostain syystä ajatukseni eivät  ole keskittyneet Isaacin syyttelyyn. Jossain mieleni nurkilla tunnen kutkuttavaa tunnetta. Ajattelen Armelia. Nyt, kun minulla on siihen oikeus. Tunnen hänen kosketuksensa ihollani, kuinka paljon paremmalta se tuntuukaan. Paremmalta kuin Isaacin kosketus oli koskaan tuntunut. Käteni laskeutuu sille kohdalle, jossa Armelin käsi aamulla oli levännyt. Hyvän olon tunne kulkee värisevänä lämpönä läpi vartaloni. Laskeudun vatsalleni peitolle ja käännyn, jotta näen tähdet. Niiden katseleminen tuo minulle jonkin asteista rauhaa. Hetken mieleni on seesteinen, kunnes alan hahmottamaan hänen kasvojensa kaaren jokaisessa tähtien ketjussa. Näen hänet hymyilemässä minulle. Näen hänet syleilemässä minua. Näen hänet kaikkialla, mutta en silti halua myöntää sitä. Kuin siinä olisi jotain väärää. Tuntuu, kuin olisi väärin haluta rakkautta, kun vasta hetki sitten edellinen liekki sammui. En silti voi kieltää sitä. Vaikka en halua uskoa, haluan tuntea sen lämmön, jonka ajatus meistä yhdessä luo. Meistä. Miten ihana tuo sanan onkaan, me. Yhdessä hamaan ikuisuuteen.

Osa 3 - Paljastukset

 No niin! Olen todellakin iloinen, ennätyksellisessä tahdissa ilmestynyt osa :)
Myös pituuden puolesta olen hyyyvin tyytyväinen, 25 kuvaa! Laadusta en tälläkään kertaa osaa sanoa yhtikäs mitään. Parempi vaan, että päästän teidät jo lukemisen pariin, toivottavasti pidätte :)

-----------------

 Yö.

Niin hiljainen.

Tähdet ja kuu.

Jossain niiden alla kaksi ihmistä.

Kaksi, jotka ovat jakaneet hetken kahdestaan.

Suuren, rakkauden täyteisen hetken.

Aidon vai näytellyn?

Tarpeeksi aidon, ajattelee yksi.

Mutta toinen itkisi, jos tietäisi.

Tietäisi tunteiden hiipuneen.

Tunteiden palon olevan yksipuolinen.

Ehkä hän ei halua tietää.

Mutta salaisuudet eivät koskaan ole ikuisia.

- Se oli upeaa.
- Niin oli.
- Uudestaan?
- Ehkä joskus toiste, haluan nukkua.
Katseeni vaeltaa hänen vartaloaan pitkin. Hahmotan hänen lihaksensa hämärässä, näen hänen hennosti hymyyn kartuvat huulensa tähtien valossa. Tahdon lisää, mutta en enää pyydä. Annan hänen suudella otsaani, sujahtaa peiton alle. Annan hänen kääntää selkänsä minulle. Katson sen kohoilevaa kaarta, kunnes tiedän hänen nukkuvan. Sipaisen sormenpäällä hänen hartiaansa ja annat huulteni leikkiä hetken hänen niskassaan, kun painaudun hänen vartaloaan vasten. Lopulta vaivun uneen. Uneen, jossa näen vain tähtien tanssivan.

Osa 2 - Epävarmuus

Ooh! Uusi osa. Vihdoin ja viimein. Ei muuta kuin nauttikaa ;) Osassa parikymmentä kuvaa.

---------------------------------------

Sen yhden päivän jälkeen odotin häntä aina aulassa. Joka ikinen ilta vilkuilin lähes hermostuneena ikkunasta ulos pimenevään iltaan. Odotin joskus tuntejakin, mutta aina lopulta illan jo hämärryttyä yöksi tumma hahmo asteli kävelytien päähän. Ja kun tunnistin hänen rennot askeleensa, kiiruhdin häntä vastaan. Hän hymyili ja pyöritti minua kukkien keskellä. Ja kun pysähdyimme hän veti minut luokseen ja sanoi, että oli ikävöinyt minua. Ja joka kerta vastasin, että olin odottanut häntä niin kauan, että kuu olisi jo ehtinyt painua kahdesti mailleen, ellei sekin olisi odottanut häntä. Sitten me aina seisoimme kahdestaan illan viileässä hämärässä. Joskus hän siveli hiuksia, joskus puhalsi korvaani tai sitten me vain tuijotimme toisiamme syvälle silmiin. Mutta ennen kuin lähdimme kävelemään takaisin talolle, tapahtui aina jotain. Jotain sellaista, kuin voisi kuvitella tuntuvan kun salama iskee koko ruumiin läpi ja sähkö säkenöi jokaisessa solussasi. Se melkein sattuu, mutta ei aivan. Ja sitä haluaa lisää, vaikkei enään saa happea ja tärisee kauttaaltaan.

Heidän huulensa ovat kuin tulessa.

Mutta hän haluaa jatkaa.

Vaikka toinen ei enään jaksaisi, he jatkavat.

Sillä se toinen on aina sama ihminen.

Ihminen, joka tuntee syyllisyyttä.

Pahempaa, kuin mikään.

Ja sähkö virtaa ihmisestä toiseen.

Mutta kun sitä on liikaa, ei kykene enää jatkamaan.

Toiselle se antaa elämän.

Toiselle se on viimeinen niitti.

Osa 1 - Tunteita

Osa 1 - Tunteita

(Varoitan jo etukäteen osan lyhyydestä :S
Kuvatekstit luultavasti jatkossakin tulevat venymään ja kuvia tulee varmaankin olemaan vähemmän, kuin muissa sims-tarinoissa yleensä.)

 Siitä on nyt muutama päivä.
Ei kovin kauaa, kaksi yötä, kun punatukkainen enkelini poimi minut tien poskesta.
Katseeni vaeltaa vihreällä nurmella. Aurinko on taas noussut Appaloosa Plainsin vehereille pihoille. Auttajani, kenties jopa pelastajani nimeksi paljastui Armel. Hän asuu asuu suuressa, kauniissa talossa parhaan ystävänsä Isaacin kanssa. Kun katselen olkani yli häntä lojumassa sohvalla, mieleeni tulee väkisinkin kysymys, miksi? Miksi hän on niin ystävällinen minua kohtaan? Olen keskustellut miehen kanssa paljon viime päivinä. Nytkin minun pitäisi kysyä häneltä jotain. Jotain hyvin suurta, sellaista, joka muuttaisi paljon minun elämääni. Ehkäpä myös hänen, mutta en ole vielä kykenevä lukemaan hänen ajatuksiaan. Hengitän syvään, minua jännittää. Sipaisen toista kättäni, ihoni tuntuu nihkeältä, kämmenet ovat hionneet. Ehkä kysyisin vasta huomenna? Jateukseni ovat hermostuneita, hyvin sekavia. Puristan kuitenkin käteni nyrkkiin, minä en perääntyisi. Minä tekisin sen nyt. Yhden, kiivaan henkäyksen jälkeen käännän katseeni pois ikkunasta. 

Prologi - Askel kohti taivasta

Prologi ei sisällä kuvia.


Kaukaa, meren toiselta puolen saapunut.
Menneisyytensä vainoamana karannut todellisuutta.
Yksinäinen sydän lyö hiljaa.
Hengitys rahisten kädet suojaavat vartaloa kylmältä tuulelta.
Hento värähdys, on kylmä. Niin kovin, kovin kylmä.
Eikä paikkaa minne mennä. 
Vain jalkakäytävä tyhjyydessä, missään ei näy ristin sielua.
Kaikki on vain suurta, sakeaa yksinäisyyttä.
Näinkö tämän on määrä päättyä?
Yksin.

- Oletko kunnossa?
Villapaidan hiha paljaalla olkapäällä.
- Onko kaikki hyvin? Näytät itkeneeltä.
Suuret, tummanruskeat silmät kääntyvät katsomaan.
Yksi poika, punaiset hiusket, pisamaiset kasvot. 
Hän ei hymyile, hän on oikeasti huolissaan.
- Kuuletko? Oletko ottaanut jotain?
Tyttö pudistaa päätään, hän ei ole päihtynyt.
Poika laskeutuu istumaan jalkakäytävän reunalle ja yrittää tavoittaa tytön katsetta.
- En voi jättää sinua tänne, voinko viedä sinut jonnekkin?
Tyttö puristaa kätensä nyrkkiin, hän ei alkaisi itkeä. Sitten hän pudistaa päätänsä. Kuiva, karhea kuiskaus karkaa hänen huuliltaan:
- Et voi.
- Kai sinulla on jossain perhe, kenties ystäviä.
- Ei.
- Oletko varma, minä en haluaisi hylätä sinua tänne, voin ajaa sinut minne vain.
- Sanoin jo ei.
Poika huokaisee, aikoo jo nousta ja lähteä.
Jokin kuitenkin pysäyttää hänet. Hän epäröi hetken, kunnes äkkiä riisuu villapaitansa ja ojentaa sen tytölle. Nyt pojalla on päällään vain ohut aluspaita. Tyttö yrittää tyrkätä paidan takaisin, mutta poika ei huoli sitä. Hän pukee paidan väkisin tytön päälle.
- Odota tässä, niin hän sanoo kun lähtee kiiruhtamaan jalkakäytävää pitkin pois päin tytöstä. Tyttö jää istumaan jalkakäytävälle. Villapaita on lämmin ja tuoksuu vaniljalle. Suuret silmät suuntaavat katseensa kohti välkehtivää tähtitaivasta.
Palaisiko poika vielä? 
Tyttö puristaa villapaidan tiukemmin ympärilleen.
Villapidan, jonka hän oli saanut punatukkaiselta pelastajaltaan.
Vaniljan tuoksuiselta enkeliltään.

// Tarkoitus siis oli, että tästä tulisi lyhyt, anteeksi epäselvyys ja otan vastaan mielelläni rakentavaa palautetta kirjoitustyylistäni. Ja koska en osaa käyttää Bloggeria niin kirjoitampas nyt vielä tähänkin, että pelaan siis TS4'sta :D 

// Korjaus tähänkin: Peli onki nsiis TS3 ;)