Osa 6 - Menneisyys

- Et voi olla tosissasi!

Olemme kävelleet kahden kohti keskustaa. Appaloosa Plaintsin suurimmat, kauneimmat ja kalleimmat talot sijaitsivat tällä alueella, jos mukaan ei lueta valtavia maatiloita. Heti saavuttuamme tälle paikalle Armel oli lähtenyt kuljeksimaan kohti suurta, harvinaisen nykyaikaisen näköistä taloa. Se erottui selvästi muista alueen taloista jo ulkoisesti. Siinä ei ollut arvostettu muuten niin luontoa mukailevaa ja harmoonista asuinalueen tyyliä, vaan talo oli kuin suoraan uusimmasta joka kodin kuvalehdestä. Jollain tavalla kuitenkin pidin siitä, kun en ajatellut sitä maalaismaiseman turmelijana.

- Olen täysin tosissani. Lisäksi sinun kannattaisi tulla pois sieltä tieltä. Täällä kulkee autoja.

- Olemme Appalossa Plaintsissa! Liikennettä on vähemmän kuin Saharan hiekkaerämaassa!

- Tulisit nyt kuitenkin pois sieltä.

Nakkelen niskojani, mutta astelen jalkakäytävälle Armelin taakse. Hän hymyilee valloittavasti ja luon häneen nopean vilkaisun kulmieni alta. En todellakaan antaisi hänen alkaa pompottaa minua, en ole mikään koira. Minä en tee asioita tai anna asioita anteeksi pienestä palkinnosta. Tässä esimerkissä hymystä. Tunnen käden kiertyvän vyötärölleni.

- Lopeta!

- Olet suloinen mököttäessäsi.

Tuhahdan ja hän irrottaa otteensa, tai itseasiassa pikemminkin siirtää kätensä minun käteeni.

- Mennäänkö sisälle?
Ja minun on pakko vastata myöntävästi.

Osa 5 - Muutoksia

Aluksi... Osa on kuvaton. Miksi? Koska en ollut tyytyväinen yhteenkään niistä hieman vajaasta tuhannesta kuluneen kahden viikkon aikana näpsimästäni. Okei, olin tyytyväinen muutamaan, mutta niistä ei oikein saanut rakennettua yhtenäistä kokonaisuutta, joten laitoin ne tuonne loppuun. Ihan vain, koska eräs pariskunta on muutamassa niin älyttömän suloinen ;D
Toivottavasti ette nyt syö minua D:

-----------------------------------

Aina kun istuimme kahden, tunsin kolmannen läsnäolon. En voinut rauhoittua, sillä hänen varjonsa laskeutui meidän yllemme. Vaikka aurinko halusikin kohdistaa kaiken valonsa meihin, meidän onneksemme, estä hän sen vapauden tunteen. Isaac, miksi? Miksi katsot minua aina niin vihaisesti. Niin kovin, kovin täynnä pahaa oloa ja lukittuja tunteita. Et ole sanonut sitä vielä, mutta tiedän sen. Haluat minun lähtevän, mutta vaikka olet vihainen, tiedän, ettet ole julma.

Minä haluaisin muuttaa, haluaisin jakaa uuden, yhteisen talon Armelin kanssa. Minä rakastan sitä punapäistä, hentomielistä ja siirappisen romanttista poikaa, miestä. En oikein tiedä, kummaksi häntä kutsuisi. Mutta sen tiedän, että haluan joku päivä kertoa hänelle menneisyydestäni. Haluan jutella hänen kanssaan estoitta. Haluan rakentaa tulevaisuuden hänen kanssaan, mutta tiedän, etten ole valmis. Hänkään ei taida olla. Olemme nuoria, emme valmiita sitoutumaan. Jonain päivänä, jonain kauniina päivänä voimme ehkä istua harmaina ja ryppyisinä pienen mökin kuistilla. Voisimme pidellä toisiamme kädestä ja hymyillä. Jos niin ei käy, jos hän lähtee luotani... Jos niin käy, en enää tiedä mitä ajatella. En usko, että pystyisin jatkamaan sen jälkeen. Hajoaisin varmaan niin pieneksi sirpaleiksi, ettei kukaan enää edes näkisi minua. Tai muuttuisin tomuksi ja kieppuisin tuulen mukana pois, tuntematta ja näkemättä.