Sivut

maanantai 7. syyskuuta 2015

Osa 9 - Selitykset



Kun ainut sana minkä sanot.
Kun ainut sana, millä todella on arvoa.
Kun se yksi sana on kaikkesi.
Eikä sekään tehoa.
Ei tehoa, ei tehoa ei.
Sydämesi vuotaa verta.
Sielusi on revitty riekaleiksi.
Kaikki minkä olet vapisevin käsin kasannut.
Kaikki se, mikä on tärkeää.
Kaikki se, minkä vuoksi olet valvonut öitä.
Kaikki se on poissa.
Se ei ole mitään.
Se on levitetty maahan ympärillesi.
Tuhottu.
Tahrattu.
Sen piti olla minun.
Ja nyt se on riistetty.
Enkä ole tarpeeksi vahva kerätäkseni sitä kaikkea uudelleen.
Rakentaakseni uuden totuuden.
Kauniin todellisuuden.
Joka on jo kertaalleen silputtu veriseksi murskeeksi.
En voi antaa anteeksi.
En kenellekkään.


Kaikki ympärilläni haisee oksennukselta. Suussani maistuu hapokas aromi ja rauta. Nousen ylös, ja minusta tuntuu kuin en olisi koskaan tasitellut yhtä kovasti. Miksi en voisi vain jäädä tähän? Miksi edes tulin tänne? Bridgeportin valot loistavat taivaanrannassa. Meren takaa kajastaa valoa. Tuntuu kuin polveni voisivat pettää hetkenä minä hyvänsä. Vavahdan, on kylmä. Kylmä ja oksettaa. Olen turta, henkisesti täysin loppu, eloton. Fyysisesti varmaan vasta kuolemaisillani. Miten hän saattoi? ajatukset pätkivät, muistot viimeisimmistä tunneista palaavat hiljalleen mieleeni. Hitaasti, mutta aivan liian varmasti. Hengitys, josta aistin vanhan tupakan. Vahvat otteet, jotka tuhosivat pienimmätkin aikeeni pyrkiä pois. Ja se huimaus, huono olo. Järjetön kipu.


Sattuu, polttaa. Kaikki on tulessa, en ole koskaan kokenut mitään tälaista. En mitään näin pahaa, vastenmielistä. Kipu tuntuu halkaisevan minut kahtia. Huudan kunnes suuni tukitaan väkisin. Huudan kovempaa kuin olen koskaan, ikinä, milloinkaan huutanut. En voi hengittää, en voi kirkua. Happi ei virtaa kehooni. Väkivaltaiset otteet ja kädet siellä, missä niiden ei pitäisi olla. En kykene liikkumaan, raskas keho painaa minut kasaan. En kykene edes katsomaan häntä. En edes kykene itkemään, niin paljon hän minua satuttaa. Kuvotus valtaa kehoni. Haluan pois täältä. Pois tästä paikasta, ajasta ja maailmasta. Menisi nvaikka paholaisen kotiin mielummin. Niin, vaikka Helvetiin. Voisin palaa vaikka vuosituhannet kiirastulessa, jos vain pääsisin nyt pois. Jos joku vapauttaisi minut. Kokisin kaikkein tuskallisimmat kuolemat jos vain hän lopettaisi.
Mutta hän ei lopeta.
Hän on yhä siinä ja hänen karheat sormenpäänsä sivelevät neitseellisen vaaleaa ihoani. Ja minä haluaisin vain uida pois tästä hetkestä, menettää tajuntani. Nukahtaa, enkä herätä enää koskaan.
Ja unessa kukaan ei enään koskisi minuun.
Ei ikinä, koskaan ojentaisi kättään minua kohti.
Ei repisi vaatteita yltäni.
Ei pakottaisi minua mihinkään.
Olisin yksin.
Ja onnellinen.



Soittaisinko Armelille? Sydän tykytää. Puhelin tuntuu kädessäni tuntuu epätodelliselta, olisiko se muka ohi? Olisiko tämä koskaan ohi? Ehkä jonain päivänä. Ehkä jonain päivänä tämä tapaus olisi niin haalea muisto, etten ajattelisi sitä joka ikinen seunti. Ehkä jonain päivänä antaisi njonkun vielä koskettaa minua. Ehkä jonain päivänä kaikki on taas niin kuin ennenkin.
Soittaa, ei soittaa? Lopulta sormeni näppäilevät sen numeron, johon en uskaltanut soittaa muutamia kuukausia sitten. Ainoaan numeroon, joka voisi ymmärtää. Ainoalle ihmiselle, joka voisi auttaa.


Kävin suihkussa, seitsemän kertaa. Enkä vieläkään usko hänen hajunsa lähteneen minusta. Hän on pesiytynyt minuun iholleni ja hengitykseeni. Hiuksiini, vaatteisiini. Maisy lupasi polttaa kaiken. Lainapaita on suloinen, kissoja ja muutenkin se on niin pehmeä. Nyt kaikki tapahtunut tuntuu jollain tapaa epätodelliselta. Ihan kuin en olisi juuri äsken puhdistanut sotkeutuneita meikkejäni, käynyt suihkussa ja oksentanut hänen makuansa pois kehostani. Tunnen vain karhean kankaan reiteni alla. Katseeni harhailee, vaeltaa. En pysty kiinnittämään katsettani minnekkään, olen siihen aivan liian väsynyt. En kuitenkaan uskaltaisi nukahtaa, sillä nytkin, unen rajamailla hätkähdän varjoja. Säikyn olematonta liikehdintää näkökenttäni vieressä ja jokaista narahdusta, pienintäkin ääntä. En halua tulla hulluksi, haluan nukkua. Haluaisin tehdä senkin rauhassa. Näen liikehdintää oikealla puolellani ja vilkaisen sinne. Käännän kuitenkin katseeni pois, sillä jokin tässä tilanteessa on tuttua. Niin tuttua, että kyyneleet pyrkivät kihoamaan silmäkulmiini. Ja siitä huolimatta ainoa asia, mitä voin ajatella on se totuus, että jotkut ihmiset näyttävät vielä vanhoinakin hyvältä ilman meikkiä.


Katse.
Se on se asia mikä tarvitaan.
Luottamus.
Se on tärkeämpää kuin rakkaus.
Sillä ilman luottamusta ei ole rakkautta.
Ei romanttista rakkautta.
Ei ystävyyttä.
Ei äidinrakkautta.
Luottamus on ansaittava.
Kun sen on ansainnut, siitä on pidettävä kynsin ja hampain kiinni.
Sillä ilman luottamusta sinulla ei ole edes puolikasta toivetta tulevaisuudestasi.
Sillä se on ainoa asia, missä voit roikkua, kun putoat.
Se on ainoa asia, mikä pitää sinut hengissä, kun et itse enää jaksa.
Kun olet saavuttanut luottamuksen, saat kaiken.
Ja tiedä.
Joku on aina sinut pelastava.


- Anteeksi Annie.
- Miksi pyydät anteeksi?
Nieleskelen kyyneleitä. Yritän pitää katseeni vakaana, en tiedä onnistunko. Ääneni ainakin on hauras, kuin ohut kevätjää. Sormeni haparoivat vaaleansinisen hihan luokse. Nyplään reunaa hermostuneena, tietämättä mitä sanoa. Onneksi joku selvästikkin tietää.
- Oletko miettynyt sitä, että ilman minua, sinä et olisi koskaan lähtenyt Appaloosa Plaintsista, et olisi palannut Bridgeportiin. Etkä olisi ilman minun käskyäni lähtenyt yksin näköalatasanteelle. Se ol ityperästi tehty minulta, siksi minä pyydän anteeksi. Tiedät, että rakastan sinua omana tyttärenäni, enkä haluaisi koskaan menettää sinua. En haluaisi sinulle koskaan tapahtuvan mitään pahaa.
En tiedä kuvittelenko vain, mutta minusta tuntuu kuin hänen äänensä olisi särkynyt viimeisessä lauseessa. Ja voisin vaikka vannoa kuulleeni kyyneleen vierähtävän hänen poskellaan, mutta se ei tietenkään ole mahdollista. Koen hiljaisuuden sameaksi, tunkkaiseksi ja haluan siitä eroon. Haparoivin sanoin yritän puhua, mutta ääneni on käheä.
- Ilman... Ilman sinua en olisi edes hengissä.
Näen naisen selän jäykistyvän valkean t-paidan sisässä. Lopulta hän käännähtää minua kohti.
- Siitä on jo kauan, ja sitä paitsi olisit kyllä selvinnyt. Olet vahva.
- Olisin yrittänyt itsemurhaa seuraavana päivänä.
Maisyn henkäys on kiivas. Hän käännähtää ympäri ja astelee luokseni. Epäröiden teen tilaa vierelleni, haluan hänen istuuntuvan.


Olipa kerran nuori nainen.
Vasta viidennentoista kesänsä elänyt.
Hänen nimensä oli Mimosa.
Ja hänen äitinsä oli kuin prinsessa,
joka prinssiltään puoli valtakunata oli saanut.
Ja kaikki tunsivat hänet.
Kaikki tiesivät hänen perheensä.
Kaikki arvostelivat häntä.
Ja Mimosa ei pitänyt siitä.
Joten hän päätti muuttaa itseään.
Päätti tehdä itsestään sellaisen, josta kenelläkään ei olisi pahaa sanottavaa.
Ja hitaasti hän alkoi tehdä itsestään kauniimpaa.
Ja laiha on kaunista.
Senhän kaikki tietävät?

Kukaan ei huomannut.
Ei hänen äitinsä.
Ei hänen isänsä.
He ovat kiireisiä.
Senhän kaikki tietävät.
Kaikkihan heidät tuntevat.


Ja luurankona hänen matkansa taittui kepeästi.
Kunnes lehdet huomasivat.
Kunnes koko valtakunta huomasi.
"Naurakaamme hah-hah-haa, ei hänestä ole jäjellä puoliakaan!"
Ja niin itki Mimosa.
Hän itki kuusi päivää.
Hän itki kuusi yötä.
Kunne stummantukkainen nainen tuli ja poimi hänet mukaansa.
"Tule, ei kukaan saa koskaan tietää"
Ja niin meni Mimosa.
Ja eli onnellisena elämänsä loppuun asti.

Vai elikö?
No ei elänyt ei.
Vuosien vierittyä Mimosasta kasvo ikaunis nainen.
Nainen, josta ei puhuttu enään samalla tavalla.
Ja hän oli toki iloinen.
Ja työteliäs.
Ja eräänä yönä hänen mennessään töihin hän tapasi ihmisen.
Isänsä.
Joka omisti puoli valtakuntaa.
Joka nyt puhui rivoja hänen edessään.
Ei tunnistanut omaa tytärtään.
Ja halusi tuhota jotain Mimosalle tärkeää.
Siveellisyyden.


Ja niin juoksi Mimosa.
Ja niin juoksi hän kauas pois.


Siitä on vasta kaksi päivää, mutta minun on saatava tieto, nyt. Se oli liian suojaamatonta liian rietasta. Oksettavaa, enkä voi olla varma mistään. Tämän jälkeen voin olla. Tämän jälkeen kaikki on hyvin tai hyvin, hyvin huonosti. Onko minulla suunnitelmaa jälkimmäisen vaihtoehdon varalle? Ei en halua uskoa siihen. Tarvitsisiko sellainen laatia? Vain jos mikään ei toimi.


Sairaala, ihan siedettävä paikka. Sukupuolitautien tutkiminen? Ei se suosikki. Hyödyllistäkö? Varmasti! Ja nyt pitäisi lopettaa tämä säälittävä jumittaminen ja astua sisään.
Se vaatii yhden hengenvedon, hieman suuremman sysäyksen ja sen pienen hippusen outoa, noloutta karistavaa rohkeutta. Ehkä ensimmäinen kerta elämässäni, kun negatiivisuus olisi maailman paras asia. Ehkä helpottavinta, mitä koskaan on tapahtunut.


Juodakko vaiko eikö juoda?
Siinäpä vasta pulma.
Elämä nyt.
Elämä jollekkin toiselle.
Elämä nyt.
Elämä tulevaisuudelle.
Varmuus nyt.
Suurin mahdollinen epävarmuus huomisesta?
Vaikeampi valinta kuin luulisi.
Vaikeampi valinta, kuin mitä voisi tehdä nyt.
Leikkiäkkö Jumalaa?
Leikkiäkkö marttyyria?
Selvittääkkö kaikki, vaiko eikö.
Elämä pulmia täynnä.


"On ihme, että molemmat ovat yhä kunnossa! Onnitteluni."
Ihme? Minun ihmeeni? Baarijakkara tuntuu epämukavalta, ilma tunkkaiselta ja alkoholin tuoksu huumaavalta. No ei, eipä oikeastaan. Ei tunnu miltään. Ajatukset vain juoksevat kehää ympärilläni. Pitäisikö lähteä? Pitäisikö jäädä, lähteä vasta sitte, kun koko edellinen vuosi olisi onnellisesti pyyhkiytynyt pääkopastani? Lasken lasin pöydälle. Minähän en siihen koskisi. Lähtisin.
Jakkara kolahtaa kun kipuan siltä alas. Punainen valo saikin jo pääni särkemään ja kaikki ympärilläni on hetken vihreää. Mutta jokin tässä hetkessä on upeaa. Jollain tasolla maagista, ainutlaatuista. Myöhemmin tulisin vihaamaan itseääni ajatusteni vuoksi, mutta nyt en voi lakata hymyilemästä. Moni muu varmasti itkisi, mutta en itse osaa edes kuvitella sellaista tunnetta. En nyt, kun kaikki on niin keveää, että voisin hetkenä minä hyvänsä vain leijua pois ja karata leikkimään tähtien kanssa.
En nyt kun kaikki on hyvin.


Kivetys on viileä, ilta on viileä. Koleus on kaunista jokseenkin tervetullutta. Miksi istun tässä, miksi en liiku? Miksi ihailen valojen tanssia mustalla pinnalla? Miksi en vain mene nukkumaan?


Miksi tunnen iloa asiasta, joka voi viedä minulta hengen?


-----------------------------------------------------------------------------

LYHYT OSA JUU :D

Mutta jotenkin oli silti kivaa tehdä sitä ja tälleen. En halunnut kirjoittaa enempää kuin tuntui helpolta ja luontevalta joten jäi vähän tyngäksi :D Komenttia ja kaikenkokoisia arvailuja otetaan mielellään vastaan ;)

4 kommenttia:

  1. Jokseenkin surullinen ja raskas osa :( Pituus oli senkin vuoksi juuri sopiva.

    Tykkäsin eritoten tosta Mimosan/Aniceten tarinasta! Tai siis... voiko siitä tykätä, no ei varmaan, mutta tykkäsin tyylistä jolla se oli kerrottu.
    Ja hmm. Loppu.
    Mietin, että onko Mimosa raskaana, mutta äh. Viimenen lause jäi kalvamaan mua. :D

    Anteeksi sekavasta kommentista ja anteeksi siitä, että luin tämän myöhemmin kuin lupasin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa kun pidit Aniceten tarinasta x) sitä oli kiva kirjoittaa.

      Ensiosassa voi paljastua kaikenlaisia asioita ;)

      Ei haittaa :D ihanaa kun kommentoit <3

      Poista
  2. Myöhässä, niin myöhässä.... Mutta kommentoinpa kuitenkin! :D
    Anicette on raskaana? O: Tarina sai parissa viime osassa niin yllättävän käänteen, kun tyttö lähti takaisin Bridgeportiin entisiin töihinsä, ja kaikki menikin päin honkia. Vaikea kuvitella että kaikki palaisi nyt takaisin entiseen.
    Mietin muuten aivan tarinan alussa, miksi Anicette on niin laiha, mutta nyt selvisi sekin :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D Eipä mitään, vastaus vasta tuleekin myöhässä X)

      Onko olemassa tarinoita, joissa kaikki ei menisi päin honkia? :D

      Mysteeri yksi tuli selvitetyksi :P Ja kiitusta kommentista :)

      Poista