Sivut

tiistai 7. heinäkuuta 2015

Osa 8 - Pelko


TÄSSÄ SE ON!
UUSI OSA!
Lukekaa jos tykkäätte ;)
--------------------------------------------------------------------


Kun pahin pelko iskee.
Kun se kiemurtelee ympärillesi kuin kuristajakäärme.
Kun se luo sinuun pitkän katseen.
Ja sen silmistä heijastuu menneisyys.
Pelon silmät ovat yleensä piilossa.
Peileissä.
Väreilevässä vedenpinnassa.
Kameran linssissä.
Ja niiden katse saa muistamaan.
Että historia toistaa itseään.
Aina.
Koko ajan.
Jos et ole tarpeeksi nopea ja pysäytä sitä ensin.



- Kiitos.
Ääneni värisee hiljaisena. Tuulen kahina pensasaidassa lähes peittää sen alleen. Maisyn punatut huulet ovat raollaan. Käännän katseeni taivaanrantaan ja hymyilen, hän teki sen. Tällä kertaa minun ei tarvinnut kärsiä. Historia jäi historiaksi, kiitos siitä kuuluu Maisylle.
- Älä vielä kiitä, vaikka nyt ei käynyt niin kuin viimeksi. Muistathan, ettet suorittanut tehtävääsi loppuun? En aio päästää sinua vähällä.
- Mi-mitä? Näit jo itsekkin, että en enää pysty siihen!
- Pysty vai halua!? Olet minulle velkaa, tiedät sen! Ja minä tiedän, että jos haluat, voit liimata suusi kiinni ja ajatella vaikka vaaleanpunaisia yksisarvisia, jos et halua keskittyä nykyhetkeen! Sinun ei tarvitse olla läsnä hengelläsi, ruumiisi riittää vallan mainiosti!
- Mu-mutta Maisy!
- Älä edes yritä! Lähden nyt, lähetän seuraavan osoitteen sinulle tekstiviestinä. Hotellihuoneessasi on vanhoja vaatteitasi, ellet halua olla nykyisissä. Jos et ilmesty paikalle sovitusti, äidillesi ja medialle annetaan hyvin selkeä tieto värikkäästä menneisyydestäsi.
Mustat hiukset heilahtavat taakse. Tyytymättömät kasvot kääntyvät minua kohti vielä kerran, ennen kuin katse kääntyy tien suuntaisesti poispäin. Korkojen kpina katoaa hitaasti korvistani ja jään yksin istumaan puiston penkille. Kylmän viiman poltellessa kyyneleistä aristavia poskipäitä käännän katseeni maahan ja nousen. Mitään ei olisi enää tehtävissä.


Hän on soittanut jo kuudesti, enkä ole vastannut kertaakaan. Pitäisikö soittaa takaisin? Käytävän kaksi lamppua ovat rikki. Seison hiljaa seinän vierustalla, lähes täydellisessä pimeydessä. Valitsen Armelin numeron ja huomaan sormieni tärisevän. Ei kai minua jännitä? Kylmät väreet juoksevat selkääni pitkin alas, kun puhelin vain soi soimistaan. Kukaan ei vastaa. Eikö hän enää halua nähdä minua? Eikö hän halua puhua kanssani? Voi kumpa hän nyt vastai-
- Hei.
Yksi sana. En ole koskaan ollut niin iloinen yhdestä sanasta. Puristan huuleni yhteen ja painan puhelinta kahdella kädellä korvaani vasten. Ikään kuin halaan sitä pientä ääntä, minkä tuo typerä kännykkä välittää minulle. Voi kun voisin nähdä hänet, koskettaa häntä...
- Mitä asiaa?
- Olit soittanut.
- Niin olin, etkä sinä ole vastannut. Olin juuri menossa nukkumaan.
- Anteeksi...
- No, hoidetaan tämä nyt nopeasti, milloin tulen takaisin?
Armelin ääni ei ole se sama. Lämpöä tihkuva ja iloisen soinnin sijasta kuulen vain kylmyyttä, joka saa minut värähtämään. Mikä hänen on? 
- Ajattelin tulla jo tänään, mutta nähtävästi pääsen sinne ylihuomenna. Minulla on vielä asioita hoidettavana.
- No nähdään sitten, hyvää yötä.
- Odota!


Vilkuilen hermostuneena kynsiini. Luurista kuuluu syvä huokaus ja jokseenkin ärsyyntynyt ääni jatkaa keskusteluamme tylyllä kysymyksellä.
- No mitä?!
- Tahdoin vain sanoa, että rakastan sinua.
Pitkä hiljaisuus. Alan jo uskoa hänen hylänneen puhelimensa, mutta yhtäkkiä kuulen taas  hänen äänensä. Äänen, joka on niin paljon lähempänä tuntemani Armelin ääntä. Se on lämmin. Se onnistuu sulattamaan epävarmuuteni pois, ainakin täksi pieneksi hetkeksi.
- Minäkin rakastan sinua, tulethan pian kotiin.
Luurin päästä kuuluu se tuttu tuuttaus. Olen jo laittamassa puhelinta taskuuni, kun se alkaa soida uudestaan. Rypistän otsaani ja vastaan enempiä ajattelematta.
- Mimosa, olisin muuten lähettänyt sovitusti tekstiviestin, mutta asia on kiireellinen. Menet yksin näköalatasanteelle. Siellä sinua odottaa mies, joka on tilannut vain seuraa. Ei leikkejä tai muuta sellaista. Pystyt siihen hyvin.
Auon suutani, mutta ääntä ei tule. mitä Maisy oikein kuvittelee minun tekevän? Yksin! Ei tule onnistumaan, en mitenkään voisi... Toisaalta, ei leikkejä, vain seuraa. Keskustelua ja luultavasti lohduttamista. Pelkkää seuraa ostavat miehet olivat yleensä juuri jätetty ja halusivat keskustella ja löytää syytä entisen vaimonsa teolle.
- Milloin?
- Juuri nyt.
Puhelu katkeaa.


Kun pelottaa.
Kun ei usko että pystyy siihen.
Mitä tehdä?
Pitääkö mennä mukaan?
Tehdä silti?
Vaikka haluaa käpertyä pieneksi.
Itkeä.
 Piiloutua.
Eikä tulla koskaan pois piilosta.
Ei ikinä näyttäytyä.
Pitääkö silloin muistaa.
Muistaa oma päämääränsä.
Vai mennä uuden tunteen mukaan?
Jos se olisi vaikka helpompaa.


Pelko syö sisältäpäin.
Tietää, että on pakko nousta.
Pakko lähteä.
Tai ei pääse koskaan pois. 
Ei voi juosta karkuun.
Mutta kun edessäpäin näkyy pelkkää pimeyttä.
Ja takana valonpilkahdus.
Kumpaan suuntaan itse kääntyisin?
Valo johdattaa ihmistä.
Mutta silloin pitää tietää.
Pitää tietää, onko valo hyvä vai paha.
Tuoksukynttilä?
Pieni pöytälamppu?
Vai roihuava koti?
Murtovarkaan taskulamppu?
Auton ajovalot?
Jäätkö makaamaan elottomana tielle.
Jäätkö makaamaan, vai ehditkö turvaan ajoissa.
Tiedätkö, milloin on järkevää jäädä odottamaan tien sivuun?
Onko nyt se hetki?


Pakko jatkaa eteenpäin.


Irtosora rahisee korkojeni alla. Hengitykseni on pinnallista. Minulla on aavistus, ettei kaikki mene hyvin. Etten pysty tähän. On epäreilua viettää aikaa muiden miesten kanssa, kun oma rakas on kaukana. Tämä tuntuu jo lähes pettämiseltä. Vilkuilen ympärilleni, minun piti tavata asiakkaani tässä pihalla. Pysähdyn. Sipaisen kynsilläni hiukset korvan taakse. Katseeni kiertää pihamaata, ei ketään missään. Ehkei hän tulekkaan? Ehkä hänelle tuli jokin este eikä minun tarvitse tavata häntä tai...
- Minuako etsit?


Miehen hiukset olivat harmaantuneet. Hyvällä arvauksella sanoisin hänen olevan viisissäkymmenissä. Hänen ihonsa oli kalpea ja se hohti omituisesti kuunvalossa. Jokin hänessä sai minussa aikaan halun juosta karkuun ilman vilkaisuakan taaksepäin. Pysyin kuitenkin paikallani. Yritin hymyillä iloisesti ja kallistaa päätäni hieman. Tiesin näyttäväni sievemmältä, kuin pakokauhuinen kauris. Yritin ajatella niitä vaaleanpunaisia yksisarvisia, paeta tilanteesta, kun äkkiä mies harppoi luokseni.
- Näytät todella nuorelta, nuorelta ja viattomalta...
Hänen silmänsä siristyivät ja kasvot vääntyivät virnistykseen, joka sai sydämeni laukkaamaan. Laukkaamaan pelosta. Yritin sanoa jotain, ihan mitä vain mutta jäin vain aukomaan suutani kuin kala kuivalla maalla. Minulla oli paha aavistus. Todella paha aavistus.


Samassa hän oli painautunut minua vasten. Hänen vasen kätensä liukui alas vyötäröäni pitkin tunnustellen, varomatta. Huudahdus karkaa huuliltani. Käteni huitovat ilmaa. Yritän työntää miehen pois luotani, mutta en kykene siihen. Hän on liian voimakas. Lopulta kiemurtelen pois hänen otteestaan. Haukon henkeäni ja astun askeleen taaksepäin. Tunnen vieläkin hänen kosketuksensa selässäni ja rintakehälläni. Hänen partavetensä pistävä tuoksu on tarttunut minuun ja pyristelen vihan ja kyyneliä vastaan. Miten hän kehtaa! Ei fyysistä kontaktia, hän ei ollut maksanut siitä. Hän oli halunnut seuraa, keskustelu kumppanin ja nyt hän loukkasi koskemattomuuttani törkeästi!
- Älä tule lähemmäksi!


- Minä teen tasan mitä haluan! Maksoin seurasta ja saan tehdä sinulla, mitä haluan.
- Ei! Sopimuksessa luki, että...
- Se on vain pala paperia, ja mitä teet, vaikken noudattaisi sitä? Bisneksenne on jo itsessäänkin jokseenkin valonarkaa, joten poliisilleko aiot raportoida? Tuhota työnantajasi tulevaisuuden? Minä voin tehdä mitä mieleni tekee, etkä sinä hiisku sanaakaan, tai muuten teen enemmän, kuin suunnittelin.
Hengitykseni tihenee, mies yrittää lähestyä taas, mutta käännän katseeni pois.
- Älä tule yhtään lähemmäksi!
Mies ei kuuntele. Tunnen kuinka minut vedetään vyötäisiltä lähemmäksi. Nipistän huuleni yhteen ja yritän riuhtoa, mutta tunnen lämpimän hengityksen kasvoillani. Kosteat huulet yrittävät hipoa omiani. Pakokauhu iskee, kaikki pyörii. Sama huono olo, joka vaivasi Appaloosa Plaintsissa, on palannut. Itkettää, huimaa ja oksettaa. Kun miehen huulet kohtaavat omani, käytän tilaisuuden hyväkseni ja puraisen häntä. Kasvon ponkaisevat yhtäkkiä kauas minusta, ja olen vapaa. Kuulen hänen sadattelevan, yritän hoiperrella pois päin.
- Helvetin heitukka, tätä saat kyllä katua...


Läimäys, toinen. Poskia kirvelee ja kyyneleet alkavat virrata. Harmaat hiukset kiiltävät hämärässä, silmissä tuikkii puhdas raivo. Astun taaksepäin. Mies mutisee jotain epäselvää ja puristaa kätensä nyrkkiin. Yritän tyynnytellä häntä, mutta maailma ympärilläni pyörii. Korvani soivat iskujen voimasta, minua ei ole koskaan aikaisemmin lyöty. Juuri kun hän on riuhtaisemassa minua ranteesta, käännyn kannoillani. Yritän juosta, niin nopeasti kuin piikkikoroillani pääsen.
- Et koskaan pääse karkuun!


Ei ulospääsyä.
Umpikuja.
Ja sokaiseva pelko.
Pahoinvointi.
Kun sinusta tuntuu, ettei mikään kestä.
Kaikki antaa periksi.
Tunnet vajoavasi.
Maa pettää altasi.
Saalistajasi saa sinut kiinni.
Kun pahimmat pelkosikin osoittautuvat liian lieviksi.
Kun tietää, ettei kukaan kuule huutoasi.
Kaadut.
Etkä enää koskaan pääse ylös.


Korko napsahtaa poikki. Ja ainut, mitä näen, on maankamara. Ja kuulen huudot. Kuulen hänen askeleensa. Ja tiedän, että pakeneminen ei enää hyödytä.
Hän sai minut kiinni.
En enää pääse karkuun.
En enää koskaan pääse karkuun.

--------------------------

Eipä tällä kertaa mitään.

5 kommenttia:

  1. Huh mikä osa! Ihan alkoi itseäkin ahdistaa o_o

    Jotenkin erityisesti tykkäsin tässä osassa tunteiden ja tekojen kuvailusta, tyyliin "Ikään kuin halaan sitä pientä ääntä, minkä tuo typerä kännykkä välittää minulle."

    Ja ja... "Menet yksin näköalatasanteelle." Ei kuulosta hyvältä, ei tosiaan kuulosta hyvältä kun joku menee yksin jonnekin ja NÄKÖALATASANNE voi hemmetti :D :D Tiesin, mä niin tiesin että tää ei pääty hyvin!

    Kommentti jää lyhyenlännäksi, mutta no. Tykkäsin, paljon!
    Niin joo ja meinasinkin että jos tässä osassa ei mainita siitä Anicettea vaivanneesta huonosta olosta mitään, niin kysyn, että unohtuiko se matkalla. No, ei näemmä unohtunut. :)

    Kiitos osasta, jännityksellä odotan seuraavaa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarkoitus olikin saada sinut ahdistumaan ;P

      Ah kiitos :3 Mietin tuota kohtaa jonkun satakaksikymmentäviisimiljardia vuotta, kun se aluksi kuulosti niiiiiiiiiiin tyhmältä. No, kain oli sitten ihan hyvä, että jätin sen rauhaan x)

      Yksin ei ole koskaan hyvä mennä minnekkään :D Btw Anicette on hoitanut aiemmin vain 3 keikkaa yksin, ja nyt näyttää pahasti siltä, että onnistumisprosentti laskee viiteenkymmeneen.. :S Plus näköalatasanne koska näköalatasanne ;)

      Ei tämä mitenkään erityisen lyhyt minusta ollut O_O Kiva kun tykkäsit ^_^
      Ei ollut unhtunut ;) Viime osaan meinasin sen jo tunkea, mutta silloin tämän osan tapatumat olisivat muuttuneet jajaja olisi tullut ongelmia saada ilmi eräs asia... >:D

      Mutta siis, kiitos kommentista :)

      Poista
  2. Mulla jotenkin katkesi ajatus viime osan kohdalla, ja jouduin kelaamaan joitain kohtauksia muutamaankin kertaan, ennen kuin sain juonen päästä kiinni. Ehkä asioita olisi voinut kertoa suorasukaisemmin, kun nyt kaikki toiminta tuntui tapahtuvan vähän mystisesti, runojen keskellä jne? :)

    Yksin näköalatasanteelle pimeällä... mitä hyvää siitä voi seurata? D:

    Kuvailu! Oot tosi hyvä siinä, varsinkin viimeisessä kohtauksessa tunnelma oli käsinkosketeltava :3

    Asiat alkaa selvästi luisua huonompaa kohti... Viimeinen lause jätti odottamaan seuraavaa osaa O:

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen mystinen ihminen... En voi itselleni mitään, mutta yritystä löytyy!

      Ei selvästikkään mitään hyvää :D

      No eivät ne asiat ainakaan paremmilta näytä kuin aiemmin :/

      Kiitos kommentista :)

      Poista
  3. Osa on kuvattu ja osittain kirjoitettu, mutta olen lähdössä taideleirille ja partioleirille. Eli ensiviikolla en pääse ollenkaan koneen äärelle, joten osaakaan ei ilmesty :/ Mutta kommentoin muiden tarinoita kännykällä, jos ehdin :3

    VastaaPoista