Sivut

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Osa 7 - Sopimus

Uusi osa :) Hyvin sekava, nopeatemoinen ja toivottavasti edes joku hoksaa, mitä tässä yritetään kertoa. Toivotan hauskoja lukuhetkiä :D

------------------------------


- Mitä te teette täällä!
Minulla menee hetki tunnistaa vanhemman naisen kasvot. Vaatetus on niin hämäävä, en olisi koskaan uskonut tapaavani häntä enää. Varsinkaan... Varsinkaan noin peitettynä. Nostan kädet lanteilleni ja tuijotan rauhanhäiritsijöitä kiukkuisesti.
- Mimosa kulta pieni!
- Painu helvettiin Maisy! Mitä edes teet täällä?
- Etsimme sinua, olet ollut kateissa suhteellisen pitkään.
- Anicette, mitä tämä tarkoittaa?
Armel nousee nurmelta ja jää seisomaan taakseni. Hänen pehmeä kätensä lasketuu olkapäälleni ja tunnen lämpimän hengityksen niskassani. Käännähdän ympäri.




Armel näyttää hämmentyneeltä. Pudistan päätäni hänelle ja kasvoilleni laskeutuu surumielinen ilme.
- Mene kotiin, älä huolestu, vaikkei minua näy vielä huomenissakaan, tai sitä seuraavana päivänä. Minulla on asioita hoidettavana, ilmoitan, kun olen tulossa takaisin.
- Ei onnistu!
- Rakas, koeta ymmärtää...
- Ymmärtää! Meillä oli upea ilta ja kun nuo kaksi ilmestyvät tänne, olet hylkäämässä minut välittömästi. Et selitä mitään, mutta minä haluan tietää! Jos aiot lähteä, niin aluksi kerrot, mistä tässä jutussa on kysymys.
Kyyneleet kihoavat silmäkulmiini. Armelin suuttumus laantuu, hän näyttää huolestuneelta.
- Sinä et voi lähteä.
- Anna anteeksi.
Lopulta punatukkainen luovuttaa ja kääntyy kohti kapeaa soratietä.


Menneisyys.
Se voima, joka on hallinnut kaikkea.
Kun sinulle tajoutuu mahdollisuus päästä siitä lopullisesti eroon.
Tartutko siihen?
Kun se ojentaa kättään, lähdetkö mukaan?
Tietenkin.
Oletat, että voit palata takaisin.
Takaisin nykyisyyteen.
Eikä mikään ole muuttunut huonommaksi.
Mutta kun näet rakkauden kävelevän pois.
Alat pohtia.
Jos menneisyys tekikin nykyisyyden mahdolliseksi?


Käännyn takaisin Maisyn puoleen. Tummatukkainen kohentelee kampaustaan, kun luon häneen vähintäänkin halveksuvan katseen. Hänen takaanaan seisovaa, vihreään villatakkiin pukeutunutta nuorta naista en ole vielä tunnistanut. Hän kaivaa autonavaimet taskustaan ja kääntää kasvonsa puoleeni. Kohtaan tummanruskeat silmät, joiden intensiivinen katse huokuu piiloteltua iloa.
- Lähdetäänkö?
Ja minä nyökkään.


Automatka on pitkä. Bridgeportiin saapuessamme aurinko on kivunnut jo taivaalle. Kellon viisarit lähentelivät huppukorkeuttaan. Päivä oli pilvinen ja tunsin vilunväreiden kiertävän vartaloani. Ilma ei ollut läheskään niin puhdas kuin Appaloosa Plainsissa. Täällä oli liikaa ihmisiä. Liikaa ihmisiä, jotka saattaisivat tunnistaa minut. Käänsin katseeni kohti merta, se ei välkehtinyt sinisenä vaan ulappa oli yhtä harmaa kuin yllämme kohoava taivaskin.
- Miltä tuntuu olla kotona?


Maisyn katse harhailee maassa. En osaa tulkita hänen ilmettään, mutta hänen äänestään kuuluu voipuneisuus. Sipaisen hiuksiani hermostuneena, en tiedä, mitä sanoisin. Lopulta vastaan hiljaisella äänella ainoan lauseen, joka tuntuu oikealta.
- Tämä kaupunki on aiheuttanut minulle vain tuskaa, tämä ei koskaan voisi olla kotini.
Maisy näyttää hetken yllättyneeltä, vaikka kyllä hänen pitäisi tietää. Lopulta hän huokaisee vaivautuuneena. Kävelen hänen luokseen. Meitä molempia ahdistaa tämä tilanne, jonka olemme luoneet. Yritän kietoa käteni hänen ympärilleen. Punaiseksi värjätty villa on pehmeää. Maisy kuitenkin kavahtaa taaksepäin ja työntää käteni alas. Olen hämmentynyt, miksi väliemme pitää olla niin kireät? Joskushan hän oli minulle kuin äiti. Hän oli se, joka halusi puhua kanssani asioista. Hän oli se sovittelija. Ja nyt, nyt me vain tuijotamme toisiamme kuin puunuket! Emme puhu sanaakaan, emme elehdi. Tunnen tilanteen kiristyvän itsestään, Jonkun pitäisi höllätä otetta, antaa tunteiden tulla ja vaikka huutaa raivoisasti ulos kaiken, mikä täsä maailmassa mättää!


Aina ei ole hyvä vaihtoehto olla tekemättä mitään.
Joskus tarvitsee tehdä jotain.
Lähes aina tarvitsee.
Sillämuuten tunteet murenevat käsiin.
Et saa pideltyä niistä kiinni.
Ne valuvat sormiesi läpi kuin hienoin hiekka.
Eikä mikään toimi.
Mikään ei koskaan palaa ennalleen.


- Meillä oli sopimus.
Hätkähdän hänen ääntään. Pudistaan hiljaa päätäni.
- En olisi voinut jatkaa.
- Olisit hyvin voinut jatkaa!
- Ei! Minä... En usko, että olisin kyennyt siihen enää.
- Tiedän, että rakastit työtäsi.
- Niin rakastin.
- Me kasvatimme sinut! Me poimimme sinut mukaamme kun olit vain pahainen teinityttö!
- Rikas teini, jolla oli turhan kuuluisat vanhemmat.
- Emme me sitä tienneet, kun poimimme sinut klinikalta mukaamme! Itse sinä allekirjoitit paperit.
- Te ette ymmärrä...
- Emme ymmärräkkään! Mikä sinä yönä muka meni niin helvetin pieleen, ettet mukaa voinut enää jatkaa!? Mikä sai sinut karkaamaan kuukausiksi satojen kilometrien päähän kotikaupungistasi? Miksi sinä petit meidät? Voisitko jumalauta nyt vain neuvotella ja lopettaa tuon iänikusen nyhräämisen!
- Anteeksi, mitä minun pitää tehdä?
Ääneni kuulostaa alistuneelta. Maisykin rauhoittuu ja hymyilee.
- Tapaamme sillalla viiden tunnin päästä. Normaali varustus, tarvikkeet löytyvät hotellihuoneestasi ja tässä on korttisi. Älä myöhästy tai karkaa minnekkään! Tämän keikan jälkeen voimme neuvotella tulevaisuudestasi.
Otan hotellikorttini ja nyökkään. Minun olisi tehtävä tämä.


Tunnen oloni epämukavaksi Maisyn auton etuistuimella. Ajatukset kiertävät päässäni kehää.
- Tämän keikan jälkeen sopimuksesi on mahdollista purkaa, jos niin välttämättä haluat tehdä. Muta muista, purkamisen yhteydessä pitää maksaa. Onko sinulla rahaa?
- Kyllä minä jotain keksin.
Maisy ei vaikuttanut yhtään tyytyväiseltä vastaukseeni. Naisen mustat kulmakarvat kohosivat ja katse harhautui tiestä, vain mulkoilemaan minua epäluuloisesti. Mutta kyllä minä jotain keksisin. Jännitys on kohonnut kaikkialle vartalooni lähes lamauttavana voimana. En pystyisi tähän, en sitten millään. Päätäni alkaa särkeä. Jos en istuisi, kaatuisin. Oksettaa. Muistot viimeisimmästä epäonnistumisestani laukkaavat. Muistan vaaleat hiukset, muistan hänen tutun tuoksunsa. Muistan, kuinka hän tajuaa, kuka olen ja sen huudon...
- Onko kaikki hyvin?
Maisyn ääni on huolestunut. Puristan huuleni yhteen ja nyökkään.


 Kun olet nauttinut.
Nauttinut hurmiosta.
Olet saanut siitä lohtua.
Voimaa.
Kuin joku oikeasti välittäisi.
Rakastaisi.
Ja tiedät.
Tiedät olevasi syntinen.
Et saisi tehdä näin.
Ja kun eräs.
Joka luotti sinuun.
Rakasti sinua.
Rakasti omana lapsenaan.
Kun hän tajuaa mitä teet.
Kun tajuat, mitä hän tekee.
Eikä kumpikaan kestä totuutta.
Silloin tuntuu, kuin elämä olisi säpäleinä.
Ja nyt kun yrität korjata sitä.
Korjata särkynyttä.
Hamuat palasia.
Mutta ne vain lipuvat yhä kauemmaksi toisistaan.


Neljä minun lisäkseni. Kaikilla samnlainen paljettimekko. Cassandra, suuret huulet, säihkyvän ruskeat silmät. Tunnistan häney nyt, en lettipäisenä silmälaseissaan. Punainen pukee häntä. Tiara, myös vaaleaat hiukset, nuken kasvot. Rinnat, joita miehet rakastavat. Joutuu ostamaan alusvaatteensa erikosiliikkestä. Niiden väitetään oleva luomut, mutta kuka saa luomuna F-kupin? Annan katseeni harhailla lihaksikkaaseen selkään. Lalaa ei ole valittu kasvojen perusteella, vaan taitojen, Hän taitaa puheen ja leikit. Hän on se, jota kiitetään. Maisy on vanha meihin muihin verrattuna, mutta ikä on tuonut hänelle vain kokemusta.
- Mimosa on valmis hommiin.
 Tytöt kääntyvät katsoon minua, kaikki hymyilevät pirteästi. Kaikki ovat koossa, vielä yhden kerran.


Ovi on avautunut. Olemme kiiruhtaneent porealtaalle, koska sieltä löydämme asiaakkaamme.  Anonyymina kuten aina, eihän tallaisesta ajan vietteestä sovi puhua ulkomaailman kanssa. Hänen vartalonsa kiiltää. Hänellä on upeat lihakset, tätä ei usein tapahdu. Hänellä olisi varmasti mahdollisuuksia ihan laillisellakin puolella. Mutta kun hän nousee altaasta, kiitän luojaa tuhatkertaisesti. Ehkä illasta ei tulisikaan niin kamala?
- Ovatko neidit valmiita aloittamaan?
Lala astelee eteenpäin, painaa kätensä miehen rintakehälle ja kuiskaa käheällä äänellä:
- Ainahan me olemme.
Hänen kätensä hapuilee miehen käden omaansa. Mustat hiukset kiiltävät märkinä kuunvalossa. Näen Lalanlipaisevan valkeaa kaulaa viettelevästi, vikkelät sormet tunkeutuvat ammattimaisesti uimahousujen sisään. Hymy leviää kasvoille.
- Muistit sääntömme, voimme aloittaa.
Mies riisuu uimahousunsa. Alla on tummansiniset bokserit, jotkut ovat yrittäneet onneaan ilman, mutta olemme keskeyttäneet aina siihen. Sääntömme ovat selvät ja niitä pitää noudattaa.
- Aloitetaanko ensimmäinen leikki?


 Piirileikki. Tuttu ja yksisuosikeistani. Tällä hetkellä kuitenkin epäilyttää. Näen Maisyn suutelevan miestä antaumuksella. Mies nauttii, näen sen. Seuraavaksi olisi Tiaran vuoro, emme luultavasti edes pääsisi minun vuorooni, sen verran innokkaalta tuo miekkonen näytti jo vaikuttavan. Tunnen energian ympärillämme, kaikkien kehot ja vienon kloorinomaisen tuoksun miehen kostealta iholta. Se on huumaavaa, ja hetkeksi unohdan kaiken. Hetkeksi unohdan, että olen lupautunut yhdelle toiselle. Ettei minun paikkaani ole täällä. Että minua odottaa kotona mies, minun kihlattuni. Armel.
Mutta enen kuin huomaankaan, katson tummanharmaisiin silmiin. Sillmiin, joista loistaa himo. Ja painaudun häntä vasten. Ja minun on vaikea hengittää.


 Niin väärin.
Niin kovin, kovin väärin.
Väärä mies.
Väärä hetki.
Kyyneleet valuvat poskilla.
Ei voi päästää irti.
Oksettaa.
Pakokauhu ympärillä.
Nykyisyys painautuu mieleen.
Katseet.
Suudelmat.
Kipu.
Kuin lasin sirut lävistäisivät sydämen.
Ja on pakko juosta karkuun.


 - Mimosa!


 Oksettaa. Ei, en pysty. Kyyneleet virtaavat poskille puristan käteni nyrkkiin ja painan silmäni kiinni. Voi miksi? Miten? Syljen pahaa makua pois suustani. Pyyhin käsilläni hänen huultensa kosketusta pois omiltani. Miski lähdin mukaan? Kaikki oli jo niin hyvin! Kuvat menneisyydestä paiskautuvat päin kasvoja. Pimeä makuuhuone. Kolmas kerta, kun olen yksin. Kolme vuotta siitä, kun he poimivat minut klinikalta. Viisi vuotta siitä, kun rikkaan liikemiehen tytär sai anoreksian. Mimosa sai anoreksian. Ja hänen leskeksi jäänyt isänsä ei koskaan tullut hakemaan häntä pois. Hän  ei uskaltanut. Hän näki tyttärensä kuihtuvan. Jakavan kohtalo näitinsä kanssa. Häntä pelotti.
Mutta en koskaan hyväksy hänen tekojaan. En hyväksy maksettua seuraa, en omalta isältäni. Ja minä yllätin hänet siitä puuhasta. Hän oli maksanut Maisylle. Maksanut, jotta minä hoitelisin yhden anonyymin miehen. Oman isäni.
Painun kaksin kerroin jalkakäytävälle. Annan ylen, haluan Armelin luo. Tahdon takaisin Appaloosa Plaintsiin. En halua jäädä tänne. Haluan juosta pakoon. Haluan elää omaa elämääni. En halua suudella enään yhden yhtä tuntematonta miestä. Tahdon olla onnellinen.


- Mitä helvettiä tuo oli olevinaan!
Tairan raivo tuntuu kaukaiselta, ja pieneltä. Kohottaudun. Kun hän näkee kasvoni, hänen ilmeensä pehmenee. Kietoen kätensä minun ympärilleni neitokainen lohduttaa minua.
- E-en pysty... En vain pysty siihen enää...
- Hs... Kaikki on hyvin.
Ja hetken aikaa minäkin voin jo melkein uskoa siihen.


Vaikka he eivät ymmärtäisi.
Vaikka heille mikään, mitä sanot, ei tuntuisi mahdolliselta
Silti he jaksavat lohduttaa.
Vaikka heistä valitsisit väärin.
Silti he jaksavat uskoa sinuun.
He ovat ystäviä.
Ja ystävyys kestää ikuisesti. 


Valon välähdys. Tiaran silmät laajenevat.
- Paparazzi!
- Mene sinä jatkamaan, minä yritän juosta hänet kiinni!
Korot painautuvat nurmeen. Minua huimaa. Talon takana on pakko hidastaa, hän pääsi jo karkuun. Astelen kohti merta. Minkä sotkun minä aiheutinkaan. Seuraavana aamuna tuo kuva koristaa kaupungin juorulehtien kansia. Armel näkisi sen, lukisi otsikon. Kaikki saisivat tietää Maisyn bisneksestä. Armel saisi tietää menneisyydestäni...
Painan käten otsalleni ja näen suolaisten, pikimustiksi värjäytyneisen kyynelten tippuvan kalliolle.


 Mitä hemmettiä minun pitäisi tehdä?

-------------------------------

Hyyyvin sekava osa. Tempo tuntui jotenkin todella nopealta. Pitää alkaa taas yrittää totutella tähän kirjoittamiseen... :/ En ole kovin tyytyväinen. Toivottavasti joku tajusi jotain sisällöstä X)

5 kommenttia:

  1. Ei tää sekava ollut. Kiinnittäisin huomiota kuitenkin yökuvien valoisuuteen (tai tässä tapauksessa pimeyteen). Okei, yöllä on pimeää, mutta yksityiskohdat nousevat paremmin esille, kun ei ole NIIN pimeää. :D

    En ihan tajunnut, miten yksi paparazzin nappaama halaus paljastaisi kaiken. Tai sitten en lukenut huolella. :P

    Taas kerran onnistuit yllättämään juonenkäänteellä ihan täysin! Mä luulin kanssa, että tässä on joku rikollisuusaspekti, mutta ihan niin ei ollutkaan. Tuli ihan puskista :D Propsit siitä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ääää! Unohdan aina muokata nuo yökuvat x( NNooh, ensi kerralla sitten... XD

      En valaise sinua nyt, sillä jos valaisisin, sortuisin spoilaamiseen ensi osasta :P

      Kiitos kommentista :)

      Poista
  2. Pakko tulla erikseen kehumaan banneria <3

    VastaaPoista